Osa 2: Yllättäviä vieraita

-Bill-

”Hei, olet ollut aika masentunut viime aikoina.. Mitä jos tulisit meille syömään illemmalla? Claire voisi tehdä jotain erikoista.”

Georg yritti turhaan piristää minua. Mikään ei saisi minua nyt piristymään.
Elämäni oli täyttä paskaa. Se oli rakentunut valheiden ylle ja sitten, kun olin ollut sen onnen huteralla huipulla, minut tönäistiin alas. Elämäni murskattiin täysin, poljettiin päälle.
Kaipasin jopa sitä valheellista elämää. Valheellista tietoa, että tunsin vanhempani. Että tietäisin ketkä he olivat oikeasti. Nyt minulla ei ollut enää mitään. Ystäviä kyllä, mutta he eivät luoneet minulle uutta elämää. Halusin jotain ja se jotain, mitä halusin, oli oikeat vanhempani.

”Kiitos, mutta minua väsyttää. Taidan jättää toiseen kertaan.”
vastasin Georgille, kohottaen pienen ystävällisen hymyn huulilleni.

Minun piti päästä eroon ongelmistani. Ja yksi suurimmista mahtoi tällä hetkellä olla jatkuva viinin lipittäminen. Mutta miksi en olisi sitä juonut, kun minulla oli siihen varaakin?

Miksi en tekisi elämästäni onnellista rahalla, kun minulla oli sitä yhtä paljon kuin Miamin hiekkarannoilla hiekkaa?
- Siksi koska raha ei tuo onnea.

”Hmm... Ei, vaan sinä tulet tänään. Käyhän vaihtamassa vaatteet ja tule sitten, minä menen kertomaan Clairelle tulostasi.”
Georg vastasi heltymättä. Huokaisin pienesti. Kai oli hyvä vain, että joku yritti pitää minut tolkuissani. Repiä minua pois synkästä maailmastani.

”Okei, nähdään kohta.”

Georg lähti niiden sanojen saattelemana ja suuntasin tieni suureen makuuhuoneeseeni. Aukaisin oven makuuhuoneesta vaatehuoneeseeni ja astelin sille puolen huonetta, jossa säilytin kauluspaitojani.
Valitsin kolme kymmenistä hengareissa roikkuvista kauluspaidoista sattumanvaraisesti ja kannoin ne makuuhuoneen puolelle sängyn ylle. Palasin sitten takaisin vaatehuoneeseen valitsemaan itselleni farkkuja.

Yritin selviytyä vaatteiden valitsemisesta mahdollisimman nopeasti ja niin selvisinkin. Kymmenen minuutin kuluttua olin valinnut itselleni perinteisen mustan kauluspaidan kahden muun -tavallisen punaisen ja valkoisen, jossa oli kapeita mustia raitoja- joukosta.

Paidan seuraksi olin sitten ottanut vain tummat farkut sen kummempia miettimättä.

Viimeisten ulkonäön viimeistelyjen jälkeen pystyin vihdoin lähtemään kotoani Georgin luokse nauttimaan illallisesta, jos pystyisin siitä edes nauttimaan.


”Niin, ja kun herra Simpson sitten erehtyi tanssilattialle otettuaan muutaman liikaa, niin se vasta olikin huvittavaa!”
Claise nauroi heleästi puhuessamme toissa illasta, kun olimme olleet eräissä yksityisjuhlissa. Ne olivat olleet pirun tylsät, kunnes tosiaan juhlienpitäjä herra Simpson oli humalassaan päättänyt näyttää tanssitaitojaan. Miehellä oli hyvin heikko viinapää, eikä hän tainnut itse tietävän sitä.

Jopa minun huuliltani karkasi pieni naurahdus muistellessani miten hän oli heilutellut lanteitaan ja yrittänyt pysyä pystyssä epätoivoisesti, samalla käsiään tuoden tökerösti mukaan liikkeeseen. Kunnes hän oli viimein kaatunut takamukselleen ja saanut yleisön repeämään nauruun.
Ja sitten hän oli hirmu nolostuneena ja pahoillaan soitellut vierailleen anteeksipyyntöjään.

Siemaisin viinin lasistani loppuun ja pyyhkäisin lautasliinalla hennosti suutani.

”Kiitos ruoasta, Claire. Se oli erittäin hyvää, taas kerran.”
”Äh, höpö höpö. Joko olet lähdössä?”
”Niin minä vähän ajattelin. Päivä on ollut.. Noh, sanoisiko rankka ja taidan haluta enemmän kuin mitään muuta vain päästä unten maille.”
vastasin ja samantien haukotus karkasi huuliltani.

”No, kiitos kun kävit.”
”Ilo oli minun puolellani.”

Nousin pöydän äärestä Clairen ottaessa astioita ja viedessä niitä keittiöön. Toivoin pääseväni rauhassa lähtemään, mutta Georg tuli perässäni ja sai minut jotenkin tuntemaan oloni hermostuneeksi.

”Bill, onko kaikki varmasti hyvin?”
Georg kysyi nojautuessaan ovenpieleen ja piteli toisella kädellään ovea auki.
Käännähdin katsomaan häntä.

”On, kyllä tämä tästä. Väsyttää vain.”
vastasin, toivoin sen olevan tarpeeksi vakuuttava hänelle.
Georg on oikeasti mahtava henkilö, mutta joskus turhankin huolehtiva.

Hän nyökäytti minulle päätään ja niin minä lähdin kotiini, purren huultani, etten murtuisi ja pillahtaisi siinä itkuun.

En kestänyt tätä enää. Tai kestäisi enää kovinkaan kauaa. Tarvitsin hänet.
Kuka hän sitten olikaan. Halusin hänet vierelleni. Rutistamaan minua lujasti kun tarvitsin halausta. Tukemaan minua kun tarvitsin tukea. Auttamaan minut taas kuntoon.
Laittamaan minut taas eloon.

-Tom-

”Yhdysvaltoihin?! Tom, oletko nyt aivan varma?”
Simone kiljaisi puhelimeen ja jouduin vetämään puhelinta pois korvaltani hetkeksi.

”Niin, äiti. Kyllä, olen ihan varma. Minun on aivan pakko löytää hänet. Anteeksi, kun en ole kertonut aijemmin. Ajattelin, että näin on paras.”
”Mutta Tom, Yhdysvallat on iso maa. Tiedätkö sinä edes veljestäsi mitään?”
”Älä huolehdi, äiti. Tiedän hänestä kyllä tarpeeksi. Minä löydän hänet.”

Oli ihan tyypillistä äidiltäni huolehtia tällä lailla. Hän vaikutti hieman hermostuneeltakin puhelimessa. Gustav katsoi minua kireänä ja vilkaisi kelloon.
Meidän pitäisi lähteä tai myöhästyisimme lennoltamme.

”Soitan sinulle kun pääsen perille. Pitää lähteä nyt. Olet tärkeä.”
kerroin äidilleni nopeasti enkä kerinnyt enää jäämään odottamaan hänen vastaustaan.
Taksi odotti jo pihallani ja kannoimme laukkumme Gustavin kanssa autoon.

Puraisin hermostuneena huuleeni ja tunsin Gustavin läimäyttävän minua toverillisesti olkapäähän. Katsahdin häneen ja hän hymyili pilke silmäkulmassaan.

”Eiköhän lähdetä katsomaan naisia – ja katsomaan millainen tämä velipoikasi on.”


Lento oli pitkä ja uuvuttava. Oikeasti. Kuvittele itsesi moneksi tunniksi lentokoneeseen Gustavin kanssa. Istut siinä hänen vierellään ja kuuntelet Gustavin löpinöitä. Jotkut niistä naurattivat oikeasti, mutta jotkut menivät jo vähän yli minun ymmärrykseni. Kunnes lentoemännät pyysivät Gustavia viimein hiljenemään, kun melkein kaikki muut koneessa olevat olivat ruvenneet nukkumaan.
Olimmehan lennossa yöaikaan ja monet halusivat nukkua.

Kun sitten viimein saavuimme aamuyöstä Miamin lentokentälle, kun sieltä lähdimme taksilla hotellille ja viimein avaimet saatuamme käsiimme, saatoimme kellahtaa tyytyväinen hymy huulillamme upean isoihin ja pehmeisiin sänkyihimme omiin huoneisiimme.


Seuraavana aamuna tai oikeastaan iltapäivänä herääminen oli outoa. Varmaankin aikaero vaikutti siihen jollain lailla. Tuntui ihan aamulta, vaikka oli päivä. Hassua.
Vähän sama olo kun olet valvonut yön ylitse ja ajattelet, että tänään olin konsertissa vaikka se oikeasti oli jo eilen.

Selviydyttyämme alkuihmettelyistä päätimme Gustavin kanssa etsiä jonkin paikan, missä käydä syömässä. Olimme suorittaneet valuutan vaihdon euroista dollareiksi jo Saksassa niin siitä ei tarvinnut huolehtia täällä enää. Ja onneksemme osasimme molemmat englantia paremmin kuin hyvin niin kielimuurikaan ei olisi mikään ongelma täällä. Eikä sitten minun ja veljenikään välillä kun hänet löytäisin.

Pelkkä ajatus veljeni kohtaamisesta sai vatsani kipristelemään innosta ja toisaalta haluttomuudesta. Odotin innolla hänen tapaamistaan, sillä tiesin vihdoinkin mikä oli ollut se puuttuva palanen elämässäni, minkä takia se oli aina vaikuttanut niin tyhjältä kaikesta muusta huolimatta. Kun vihdoin tiesin, että minulla oli kaksoisveli. Hän oli puuttuva palaseni.

Mutta toisaalta en halunnut löytää häntä. Pelkäsin liikaa.
Pelkäsin, että hänet olisi pienenä hemmoteltu pilalle ja nyt hän olisi kauhean itserakas ja rikas kuin mikäkin miljonääri, joka ei välittänyt mistään muusta kuin rahasta.
Kai voisi sanoa, että pelkäsin hänen olevan haluton ottamaan minut elämäänsä.

Kävimme Gustavin kanssa syömässä runsaasti jossain pienemmässä ja vähemmän hienossa ravintolassa ettemme herättäisi epäilyksiä. Kaksi miestä nyt hienossa ravintolassa syömässä.. Mitä ihmisetkin ajattelisivat.

Tarjoilijattaret kyllä loivat meihin kiinnostuneita katseita ja Gustav oli siitä enemmän kuin innoissaan – minä en edes ollut tajunnut niitä, kun en meinannut saada ruokaa alas jännitykseltäni.

Kierreltyämme kaupunkia ja palatessamme myöhään illasta takaisin hotellille, olimme tarpeeksi väsyneitä nukahtaaksemme heti kun vain saimme tyynyn päidemme alle.

Huomenna alkaisi sitten etsiminen. Etsisin Bill Adamsin käsiini ja tutustuisin häneen. Niin olin päättänyt. Pysyisin sinnikkäänä ja sietäisin häntä, vaikka hän olisi kuinka hermojaraastava. Lähtisin vasta, kun hän oikeasti pakottaisi minut siihen.


”Oletko ihan varma tästä osoitteesta?”
Gustav kysyi minulta otsa rypyssä.

Olimme puolentoista tunnin mietiskelyn ja harhailun jälkeen päättäneet ottaa taksin ja kyyditä meidät tähän osoitteeseen, jossa nyt olimme.

Tänne olimme sitten päätyneet.

Katsoin kulmat kurtussa edessä kohoavaa huikeaa asuntoa, lukaalia suorastaan. Ei se kartano suinkaan ollut, mutta... Aika helvetinmoinen. Joten epäilykseni rikkaasta porhosta alkoivat käydä toteen, valitettavasti.

Siinä oli muutama harmaa porras, jotka johtivat pienelle terassille tumman oven eteen.
Itse talokin oli hyvin tummanpuhuva, ainakin ulkoapäin.

Käsitykseni rikkaasta veljestä ei ollut muuttunut minnekään, ja jotenkin sain hänestä nyt hyvin synkän kuvan.

Astelimme ne muutamat portaat terassille Gustavin kanssa ylös ja puristin käteni nyrkeiksi. Suljin silmäni ja vedin terävästi henkeä keuhkoihini.

Tämä tuntui jotenkin hyvin.. Epätodelliselta. Kuin unelta. Että olisin oikeasti etsimässä kaksoisveljeä. Mistä edes tiesin olisiko hän oikea Bill Adams? Sen nimisiähän saattoi olla satoja tässä maassa.
Minun täytyisi vain jatkaa etsimistä, jos nyt ei onnistuisi.

Aukaisin silmäni ja katsahdin Gustaviin, joka näytti hyvin mietteliäältä. Kohotin kätensi ovikellolle ja painoin muutaman kerran hermostuneena.

Huokaisin hiljaa ja odotin vastausta. Odotin kuulevani ja näkeväni tuon oven edessäni avautuvan ja... En tiennyt millaista odotin. Millainen kaksoisveljeni pitäisi olla. Mieleeni hyppäsi ensimmäisenä täydellinen peilikuva itsestäni, mutta ei se voinut olla mahdollista. Tiesin kyllä, että hän oli identtinen kaksoisveli kanssani, mutta.. Silti. En osannut kuvitella häntä mielessäni.

Painoin turhautuneena toisen kerran ovikelloa.

Jospa hän ei olisikaan kotona.. Jospa hän olikin mennyt jonnekin. Olisi jossain muualla. Vaikka matkoilla. Lomalla ulkomailla.

Gustav ei päästänyt inahdustakaan kuuluviin. En pystynyt erottamaan hänen hengitystäkään oman sydämeni hakkaamisen takia.

Ja sitten se aukesi. Se ovi siinä.

Silmäni rävähtivät auki. En mahtanut sille reaktiolle mitään.

Edessäni seisoi henkilö, joka oli hyvin tokkuraisen näköinen ja hän katsoi minuun hämillään, huulet pienesti raollaan, kunnes hän alkoi tajuta. Hänen tummanruskeat silmänsä laajenivat ja huulet raottuivat enemmän, katse käväisi hätääntyneenä Gustavissa ja palasi takaisin minuun. Minun silmiini.

Hätkähdin hänen tukeutuessa oveen.

”Unglaublich.. Du bist...” En pystynyt edes jatkamaan loppuun. En tiennyt miten olisi lopettanut lauseeni.

”Ich...”
mies sanoi hiljaa ja se sai minut hetkeksi harhautumaan pääasiasta. Hän osasi saksaa? Mitä ihmettä? Miten se oli mahdollista?

Napsautin suuni kiinni, joka oli auennut ja samassa henkilö käänsi selkänsä meille, ja käveli pois ovelta.

En tiennyt olisiko pitänyt kohteliaasti kysyä saisinko tulla peremmälle, mutta.. Katsahdin Gustaviin ja hän tyrkkäsi minua selästä. Horjahdin muutaman askeleen sisälle asuntoon ja katseeni kiersi sen nopeasti.

Mumahdin pienesti hämilläni.

Ovi johdatti suoraan olohuoneeseen, joka oli tajuttoman iso. Siellä oli takka, joka kiinnitti välittömästi kaikkien huomion, sekä musta nahkasohva, jonka edessä oli lasinen pöytä.
Sohvalla oli muutama jäänsininen tyyny, ja huoneessa oli myös sohvankaltaiset kaksi nojatuolia.

Lattia oli laattakiveä, tuhkanharmaata sellaista. Se sai kulmani kohoamaan pienesti. Ajatukseni palautuivat samantien Bill Adamsiin.

Katsoin tuota nuorta miestä vaiteliaana.

Hän käännähti katsomaan meitä taas. Hänellä oli toinen käsi suullaan.

”Onko tämä jokin sairas vitsi?”
hän kysyi heti ensimmäisenä. Räpäytin silmiäni muutaman kerran palaten maan tasalle ajatuksistani.

”Oletko sinä Bill Adams?”
Gustav kysyi viereltäni. Katsahdin häneen ja sitten taas Billiin. Tai kenet oletin Billiksi. Varmaksi tiesin vain, että hän oli veljeni. Sen näki niin selvästi.

Ja niinhän olikin. Hän nyökäytti meille päätään napakasti, näyttäen siltä että pyörtyisi kohta siihen seisaalleen. Olinkin sanomassa sen hänelle, kun hän itse tajusi istua alas.
Huokaisi pienesti helpottuneena ja rohkaisin mieleni, astelin lähemmäksi ja istuin sohvalle Billin istuttuuduttua nojatuoliinsa.

En oikein tiennyt mitä sanoa. Miten aloittaisin selittämään. Tämä oli erilaista kuin olin kuvitellut.
Tai mitä ylipäätänsä pitäisi sanoa.

Bill katsoi takaisin minuun aivan yhtä ihmeissään. Aivan yhtä järkyttyneenä.

Hän oli... Erilainen, mitä odotin. Tai en tiennyt edes mitä olin odottanut, mutta.. Bill oli aivan hemmetin kaunis, mieheksi. Ne mustat hiukset vain jotenkin korostivat hänen silmiensä ruskeaa väriä, joita muutenkin jo korosti musta meikki. Ne silmät minua eniten hämmensi. Miten ne oli täsmälleen samat. Miten ne olivat minun silmäni...!

”Keitä te edes olette? Miten te tiedätte nimeni?”

Ainiin joo.. Unohdin esitellä itseni.

”Olen Tom, ja tuota.. Tässä on Gustav. Minä..”
yritin soperrella jotain, mutta en tiennyt mistä aloittaa. Tai tietäisikö Bill edes olevansa adoptoitu.
Nimittäin jos nyt möläyttäisin kaiken tuosta noin vain, olisi se aikamoinen shokki, jos toinen ei tietäisi mitään itse.

”On todella tyhmää sanoa tämä, kun näet sen itsekin varmasti, mutta.. Me olemme identtisiä kaksosia.”
totesin hiljaa, ja naurahdinkin jokseenkin hermostuneena perään. Tunsin itseni erittäin typeräksi sanottuani nuo sanat.

Bill naurahti hyvin pienesti, ihan hiljaa hämillään, ja loi Gustaviin pienen kysyvän katseen.

”Ei, minä en ole veli teille kummallekaan. Olen vain Tomin ystävä ja lähdin hänen mukaansa etsimään sinua.”
”Etsimään minua? Sinä siis.. Sait tietää, että sinulla on veli ja halusit löytää minut?”
Bill kysyi, yritti jotenkin päästä mukaan asiaan. Hänen kulmansa kurtistuivat pienesti ja minä nyökäytin päätäni. Hän näytti varsin hämmentyneeltä. Yllättyneeltäkin, sen alkujärkytyksen alla.

Bill vei hetkeksi katseensa muualle ja katselin uteliaana, kun hänen kulmansa kurtistuivat ja hän näytti miettivän asiaa. Katsoi sitä lattiaa useamman minuutin.

”Voisitko.. Tom.. Kertoa minulle kaiken, mitä tiedät minusta ja.. itsestäsi? Meistä kahdesta?”
hän kysyi viimein, katsahti minuun sekä Gustaviin kulmiensa alta.
”Tiedän vain olevani adoptoitu..”

Näin hänen tummissa silmissään jonkin oudon, pienen toivon, toivon jostain. En tiennyt mitä se oli. Mutta sydämessäni tunsin kuitenkin, että halusin saada tietää mitä hän toivoi. Ja kenties halusin jopa täyttää sen toiveen, mikä se sitten olikin.

Niinpä me kerroimme Gustavin kanssa alusta lähtien. Gustav täydensi minun sanojani, sillä en itse muistanut kertoa aivan kaikkea ja hän antoi omaa näkökulmaansa joihinkin tapahtumiin.
Aloitimme siitä, miten minä sain tietää omistavani veljen.

Bill esitti lukuisia välikysymyksiä, joihinkin en osannut edes vastata. Hän tuntui kiihkeästi haluavan tietää jotain enemmän itsestään, ihan kuin ei tietäisi kuka hän on. Kuin ei tuntisi itseään, mutta hyvin paljon hän myös uteli minusta ja vanhemmistani, meidän vanhemmistamme.

Ja viimein saavuimme tähän hetkeen, kun tulimme tänne Yhdysvaltoihin, hänen kotiinsa.

Veljeni ei enää näyttänyt niin järkyttyneeltä kuin tullessamme tänne. Ja minä tunsin oloni rennommaksi, paremmaksi.
Tuntui, että olin viimein löytänyt puuttuvan palan palapelistäni. Ehkä voisin nyt vihdoin nauttia elämästä kunnolla, kun tiesin, ettei elämästäni puuttunut mitään.
Perheeni oli kasassa.

”Joko te lähdette?”
Bill kysyi jotenkin pelokkaana, huultaan purren kun me Gustavin kanssa suuntasimme eteiseen.

”Joo, on jo myöhä ja tässä on sinulle varmasti paljon sulateltavaa.”
Gustav vastasi puolestani, kun minä tyydyin vain nyökäyttämään päätäni hänen sanojensa vahvistukseksi.
”Ai, niin, joo..”
Bill mumisi ja laski katseensa maahan.

Kohotin pienesti kulmiani. Hän ei vaikuttanut siltä, että haluaisi meistä eroon vielä.
En itsekään pohjimmiltani halunnut lähteä. Halusin tutustua häneen paremmin, valvoa vaikka koko yön ja saada tietää hänestä asioista.
Mutta me voisimme tavata huomenna ja tutustua paremmin. Katsoin häneen mietteissäni, kun hän kohotti katseensa silmiini.

”Mitä jos tapaisimme huomenna? Missä hotellissa asutte?”
Bill ehdotti sitten ja kohotti kulmiaan, kun huomasi auenneen suuni.
Häkellyin. Hän vei sanat suustani. Napsautin suuni kiinni ja nyökäytin päätäni.

Tuntui kuin Bill lukisi ajatukseni, pystyisi pääsemään mieleeni. Mutta se ei ollut mahdollista. Eivät ihmiset osanneet lukea toisten ajatuksia.

”Hotel Starfish, olemme siellä.”
Gustav vastasi, varmasti tajusi etten minä kiinnittänyt huomiota hotellin nimeen ja muutenkin jäädyin niin pahasti etten tajunnut vastata.
Katsahdinkin häneen sitten kiitollisena ja hän hymyili lämpimästi takaisin.

”Okei, tulen neljältä iltapäivällä sinne.”
Bill vastasi, asteli perässämme talon terassille, sinne ulos. Käännähdin katsomaan häntä ja nostin hymyn kasvoilleni.

”Tavataan sitten huomenna. Tutustutaan paremmin ja.. Niin.”
sanoin hänelle ja Bill nyökäytti päätään. Näin hymyn kohoavan hänen huulilleen, hän vaikutti innokkaalta huomisen suhteen.

”Saanko?”
hän kysyi varovasti sitten, ojensi kätensä halaukseen minua kohti. Hän kohotti toista kulmaansa, ja tajusin sitten sen kulmakorun.
Siistiä.

”Totta kai.”
vastasin ja astuin muutaman askeleen lähemmäksi, vetäen veljeni halaukseeni, lujaan sellaiseen.

Hänen tuoksunsa nousi nenääni, se charmikas, melko voimakas, kanelilta ja vaniljalta tuoksuva parfyymi. Se kutkutteli nenässäni miellyttävällä tavalla ja laskin hänet viimein otteestani.

”Bill Kaulitz.”
kuiskasin hänelle vinosti hymyillen.
Hän naurahti pienesti ja perääntyi muutaman askeleen oven suuntaan. Hän oli perheestäni kertoessani sovitellut sukunimeäni omaan nimeensä, yllättynyt miten se kuulosti niin.. Oikealta.

” Näkemiin, Tom. Ja Gustav.”


                                                                  *****

Noniin, viimein jatkoa ! Viivyttelin hieman tämän julkaisua, sen toivossa että olisin saanut enemmän kommentteja ensimmäiseen osaan kun gallupiinkin vastasi jopa 8 henkilöä, mutta vain 4 kommentoi ensimmäistä. Noh, ehkä tähän saan enemmän vastauksia...

Kiitos,
Jebbe.