~ Voi Burgele, enkö mä julkaisutkaan viimeistä osaa jo? o_____o Anteeksi, tarkoitus oli jo pari viikkoa sitten laitella, miten ihmeessä unohdin.... o___o

 -MimiPoV-

Musta suora hame ja valkoinen kauluspaita ylläni, istuin Billin autossa takapenkillä matkalla kirkkoon.

En olisi odottanut tämänkään päivän ilmestyvän tulevaisuuden suunnitelmiini vähään aikaan. Tämän piti tapahtua vasta kun olisimme olleet vanhoja ja kurttuisia, eikä hänen olisi pitänyt lähteä välttämättä ennen minua.
Kyyenleet tulvivat jo nyt silmiini, mutta pyristelin niitä vastaan ja huokaus karkasi huuliltani värähtäen.

Kohotin katseeni lattiasta auton pysähtyessä. Taivaalla paistoi aurinko, joka ei sopinut yhtään kenenkään mielialaan. Kaikki olivat surunmurtamia, miksi eivät olisi olleet.
Tom oli poissa. Eikä hän tulisi enää koskaan takaisin.

Nousin autosta ottaen koko ajan tukea Gustavista, joka oli ilmestynyt vierelleni. Katsoin auringon häikäisemänä kirkon pihalla olevia ihmisiä.. Paikalla oli Tomin isä ja äiti, Georg vaimonsa kanssa, tietysti myös Bill ja Amanda, sekä Gustav, Tomin ystäviä, minä... Sekä monia muita, joita en tuntenut edes nimeltäkään.
Oloni oli kurja ja en olisi halunnut olla täällä, kohtaamassa näitä ihmisiä surun valtaamina. Kävelin Gustavin vierellä haparoivin askelin, ja yritin kasata itseni ja näyttää rohkealta, mutta en osannut. En ollut osannut sitä enää muutamaan viikkoon, en sitten Tomin kuoleman. Olisin halunnut kuolla hänen mukanaan, tai hänen puolestaan... Kunpa minullekin olisi sattunut pahemmin, niin olisimme poistuneet tästä typerästä maailmasta yhdessä...!

Tilaisuuden alkaessa, me kuuntelimme papin lohdullisia sanoja paremmasta paikasta, siitä miten hän on maasta syntynyt, ja taas maaksi tuleva.
Mutta ne olivat kuitenkin vain pelkkiä sanoja, toiveita että niin olisi, mutta emmehän me tienneet sitä varmaksi. Emme me tienneet, millaista elämä olisi kuoleman jälkeen, mistä sen tiesi, jos se olikin kamalampaa kuin täällä oleminen. Emme me voineet sitä tietää.
Kuulin muiden tuskalliset ja ikävöivät nyyhkytykset, enkä voinut enää estää itseäni suremasta, katsoessani arkkuun, jonka sisällä Tomin ruumis oli. Purskahdin hiljaiseen itkuun, kun ensimmäiset alkoivat viedä kukkiaan arkun vierelle ja puhuivat koskettavia tekstejään niistä. Puistelin päätäni ja kieltäydyin menemästä sinne, Billin ja muiden pyytäessä minua nousemaan. En voinut, en halunnut mennä. En halunnut sanoa hyvästejä Tomille, en kykenisi siihen.
Mutta jokin sai minut kuitenkin nousemaan, en tiennyt oliko se Gustav vai kuka joka pakotti minut ylös. Kävelin kuitenkin itse epävarmoin ja haparoivin askelin arkun luokse kukkakimppua rintaani vasten painaen.
Bill ja Amanda, Georg ja hänen vaimonsa sekä Gustav olivat kanssani yhtä aikaa arkun vierellä. Katsahdin pelokkaana Billiin, ja hän loi minulle rohkaisevan hymyn, niin rohkaisevan kuin tässä tilanteessa pystyi. Näin hänenkin silmissään kyyneleitä, ja tiesin, ettei kukaan voisi olla itkemättä tänään.

Nostin hitaasti nauhan luettavakseni, jossa luki jäähyväisviestimme Tomille.
” Tom...”
takeltelin ja yritin rauhoittaa ääneni, että sanoistani saisi edes jotain selvää.
” Kiitos kaikesta, mitä olet hyväksemme tehnyt, että olet ollut olemassa. Olit mainioin veli ja paras ystävä, mahtavin kitaristi ja ihanin poikaystävä, mitä maailmasta voi löytää. Kiitos että olit elämässämme.”
lausuin sanat nauhasta, kunnes lopussa ääneni murtui pirstaleiksi. Georg otti lempeästi kimpun käsistäni, ja asetti sen arkun vierelle muiden joukkoon.
Gustav kiersi kätensä harteilleni ja ohjasi minut pois arkun luota toisten kanssa, antaaksemme tilaa seuraavalle.

Oli vaikeaa nähdä, miten arkku laskettiin hautapaikalleen. Mutta kaikkein raskainta oli nähdä Bill hautaamassa omaa veljeään vanhempiensa kanssa. Hätkähdin pienesti, kun Simonen käsivarsi kiertyi hartioilleni ja puristi lempeästi. Näin hänen lämpimissä silmissään kiitollisuutta jostakin, ystävällisyyttä. Ne kertoivat minulle, että kuuluin perheeseen yhä ja tulisin aina kuulumaan. Kuivasin kyyneleeni nenäliinaan ja yritin hymyillä Simonelle, varsin epäonnistuneesti ja huokaisin ääni värähtäen.
Näin Billin heittävän viimeisen lapiollisen hiekkaa kuoppaan, joka oli nyt täytetty.

Vuoden kuluttua

Kaikkea ihmeellistä oli kerinnyt tapahtumaan vuoden sisällä Tomin kuoleman jälkeen. En edes tiennyt mistä aloittaisin kertomaan..

Georg ja vaimonsa Cleo, olivat päättäneet hankkia lapsen, jota he nyt kovasti yrittivät saada. Tai no, jotkut puhuivat että Cleo olisi jo raskaana, mutta eihän asiasta voinut tietää varmuutta ennenkuin itse kysyisi. Enkä minä kehdannut vielä udella, vaikka meistä olikin tullut varsin hyviä ystäviä.

Gustav, no, hän oli Gustav. Kyllä hänellä jotain säpinää oli jonkun naisen kanssa, ja olin iloinen siitä että hän saattoi löytää tästä naisesta sen oikean itselleen.

Bill ja Amanda, oih, he ovat niin söpö pari. Tom olisi ollut innoissaan nähdessään heidät, kultaiset sormukset nimettömissään, onnellisesti naimisissa. Minäkin olin onnellinen heidän puolestaan, mutta samalla myös kadehdin heidän onneaan...

Ja sitten minä...
Mitä voisin kertoa itsestäni?
Minulla -ja Tomilla- oli yhteinen lapsi. Pikkuruinen tyttövauva, noin puoli vuotias. Hänen nimensä oli Cindy. Tytöllä oli hurmaavat lyhyet ja vaaleat kiharat, eikä minulla ollut hajuakaan keltä hän ne peri. Mutta silmistä ei voinut erehtyä. Joka kerta, kun katsoin hänen tummiin sulaa suklaata oleviin silmiinsä, näin niissä Tomin silmät. En mahtanut sille mitään, hänen silmänsä olivat suoraan Tomilta perityt. Ja minä olin iloinen siitä.

Pitelin pientä tyttöäni sylissäni ja katselin vaitonaisena Tomin mustaan hautakiveen.
” Niin, tässä on sinun isäsi hauta. Olisit ollut ylpeä hänestä, kun olisit omistanut hänenlaisensa isän.”
puhelin tytölleni sipaisten hänen kiharoitaan ja hymyilin äidillisesti. En ollut katunut hetkeäkään, että olin päättänyt pitää tytön synnytyksen jälkeen. En kun olin nähnyt hänet. Olin ollut varma hänen pois antamisestaan Tomin kuoleman jälkeen, olin ajatellut etten pärjäisi yksin.
Mutta hyvin tässä mennään.
” Tom olisi ollut mahtava isä, paras isä maailmassa. Hän olisi ollut niin ylpeä pikku prinsessastaan.”
jatkoi hellästi ja katselin kultaisin kirjaimin painettua nimeä kivessä.

Tom Kaulitz

s. 01.09.1989
k. 17.06.2012

Huokaisu karkasi huuliltani.
Katsoin Cindyyn ja hymyilin hellästi.
” Sano heihei isälle.” kuiskasin lempeästi ja naurahdin vain, kun Cindy katsoi minua hölmönä ja takertui pienellä kädellään hiuksiini.





” Hei sitten... Tom.”

[ Osa 21, päätösosa. ]

~ Noniin. Viimeinen osa. Pahoittelut että kaikki alkoi kasaantua tätä loppua kohden, mutta minulla tuli kiire saada tämä tehtyä loppuun asti. Toivottavasti kuitenkin nautitte tästä osasta, vaikkakin tarina sai surullisen lopun. Lupaan, että ensi tarinaan tulee onnellinen loppu. Kyllä, minuakin surettaa tätä tarinan tällainen päättäminen, olisin niin halunnut laittaa heidät onnelliseksi pikku perheeksi ja nähdä Tom lässyttämässä tyttärelleen, mutta näin tällä kertaa.

Iso kiitos kaikille ahkerasti lukeneille ja kommentoineille, erityisesti niille jotka ovat seuranneet mukana novellin alusta lähtien ja kommentoineet aikaisempiakin novellejani! Pyytäisin vielä yhtä palvelusta kaikilta lukijoilta, niiltäkin, jotka harvemmin jaksavat kommentoida, kertomaan mielipiteensä tästä novellistani, Erste Liebestä, kokonaisuudessaan, alusta loppuun! Kiitos!