" Bill.." kuiskasin hiljaa, kaatuen kyljelleni maahan. " Oisitpa täällä.." kuiskasin, kyyneleet valuen kasvoilta, pudosten maahan, ääntäkään päästämättä, ihan hiljaa....

*

Heräsin aamusta lattialta, ikkunan juuresta, johon muistin illalla nukahtaneeni. Kömmin hiljaa istumaan, ja katselin ympärilleni. Kello oli vasta kuusi aamuyöstä. Huokasin hiljaa ja kompuroin ylös. Jokasta jäsentä pakotti kauheesti.
Haroin hiuksiani ja kävin suihkussa varoen herättämästä muita.
Menin sitten alakertaan, ja keitin kaakaota. Istuin keittiönpöydän ääreen, ja huomasin isän oviaukolla. " Huomenta." sanoin hiljaa. " Huomenta. Miten sinä nyt jo olet hereillä?" isä kysy, otti itelleenkin kaakaota ja istu mun vastapäätä.
" En saanu unta enää.." mumisin hiljaa siemaisten kuumaa juomista. " Heii..." isä sanoi laskien kätensä käteni päälle pöydälle. " Kerro niin se helpottaa." isä sanoi hellästi. Vilkasisin sitä, ja tunsin kyyneleiden polttavan silmiäni.
" Mä pistin eilen mun ja Anin ystävyyden poikki. " kuiskasin ääni värähtäen. " Se oli meidän loman aikana vieny Marcosin multa. Ja mä työnsin Billin syrjään. Nyt.. Nyt mulla ei oo ketään, mä oon vaan yksin tässä maailmassa.." inahin ja peitin kasvoni kyyneleiltä, joita en halunnu isän näkevän.
Isä tuli istumaan viereeni ja halas mua. " Et ole. Sinulla on meidät. Me ollaan perhe. Kyllä kaikki järjestyy vielä. Usko pois." isä sanoi hiljaa, mutt sitäkin lempeemmin. Nyökkäsin hiljaa, vaikk koko ajatus tuntu mahdottomalta.
" Eilen illalla.. Marcos tuli mun ikkunan alle ja sano ett sillä on asiaa mulle, mutt mä en jääny edes pahalta mieleltäni kuuntelee vaan haukuin sen lyttyyn ja käskin painuu... helvettiin.." inahin kyyneleiden vierien loputtomasti kasvoilla.
" Shh.. Älä puhu.. Itke vain kaikki pois.." isä sanoi silitellen mun hiuksia hiljaa, ja nyökkäsin pienesti. Tiesin kastelevani isän paidan, ja olevani nytten kuin mikäkin kakara.
Mutt mä oon joutunu kestämään niin paljon, ett itkulle ei oo ollu aikaa. En paljoa uskaltanut itkeä äitin hautajaisissakaan. Mun piti pysyy vahvana Petrin ja Lilyn vuoksi, mun piti näyttää niille ett kaikki parantuu vielä, haavat menee umpeen. Mun on pitäny aikuistuu hirmu nopeesti kaiken pahan takia, ja mä oon vasta 16, ei mun pitäs olla aikuismainen vielä.
" Kiitos isä.." kuiskasin hiljaa ja vetäydyin irti. " Noniin. Menehän nyt nukkumaan.." isä sanoi hymyillen lohduttavasti ja nyökkäsin. Otin kaakaomukini ja raahustin portaat hiljaa ylös.

Astuin ovesta ulos, ja kuulin kikatusta, liiankin turhaa, ja myös toisenlaista naurua. Kurkistin talon nurkan takaa tielle ja järkytyin. Mun mieliala laski nopeesti. Nostin kuitenkin leukani ylös ja kävelin ottamaan aurinkoa nurmelle peiton päälle. Puristin kirjaa käsissäni tiukasti, ja istuin just maahan, ku kuulin huutoa. " Heidi!" Ani huuti kadulta. Käännyin hitaasti kattomaan niitä aurinkolasieni takaa.
Kallistin päätäni, kun ne lähti tuleman kohti. " Mulla ei oo teille mitään sanottavaa." murahin, vilkasten Marcosta.
Myönnetään, ett Marcos sai mun sydämen vieläkin pamppailemaan.
" Heidi, sun täytyy kuunnella mitä Marcosilla on sanottavana. Mä en usko sun tunteitten vielä kadonneen." Ani sano pudistellen päätään. Tunsin mustasukkaisuutta Ania kohtaan, ku näin sen puristavan Marcosin kättä. " Ei ookkaan. Mutt älä huoli, kyllä ne kohta häviää, niin saat ton kusipään itelles kokonaan." sanoin ivallisesti.
Ani huokas pyöräyttäen silmiään. " Alkakaa laputtaa siitä." tuhahin käyden makuulle ja aukasin kirjan.
" Heidi, mä en tiiä miten tässä näin kävi, mutt niin vaan kävi. Kun sä olit Saksassa, mä vaan jotenki ihastuin Aniin, en tarkotuksella. Mä pidän sustakin, pidin, mutt Ani kosketti mua syvemmältä." Marcos sano. " Ja pah. Sä mitään oo pitäny. Esitit vaan. Sulla täytyy olla koko ajan joku tyttö pyörityksessä." murahin yrittäen keskittyä kirjaan. " Toi ei oo totta." Marcos tuhahti. " Jaa, miten vaan. Nähkääs, mua ei kiinnosta. Bye bye." sanoin vilkuttaen kädelläni. " Mennään." Ani tuhahti ja nykäs Marcosin kädestä lähtien menemään. Marcos kahto mua hetken pudistellen päätään, mutt nostin vaan käteni, ja näytin sille keskaria. " Kusipää." mutisin ja laskin katseeni kirjaan.
Odotin ett ne oli kadonnu näkyvistä, ja laskin kirjan sitten käsistäni. " Ääärrrhhhh!!!" ärähin painaen kasvot käsiini, ja hengitin syvään pari kertaa. " Unoha ne." käskin itteeni ja otin kirjan taas, ja yritin keskittyy lukemaan sitä - turhaan.
Bill tunki mun mieleen väkisinki.
" Jos sä oisit täällä niin.. Sä tietäsit mitä sanoo.. Miks mä työnsit sut pois mun läheltä?" kuiskasin itelleni hiljaa. " Mutt ei meidän suhdekkaan ois toiminu. Sä oisit koko ajan kaukana.. Me ei nähtäs ollenkaan toisiimme.. Ja mä en voi elää kaukosuhteessa." sanoin hiljaa ja laitoin kirjan kiinni.
Vein katseeni puiden latvojen yli takana kohoaviin kumpuihin. Huokasin raskaasti.
" Mä sanoin unohtavani tunteet sua kohtaan, ja niin mä aijon tehäkki. Myös Marcosia kohtaan.. Anna anteeks, Bill.." sanoin hiljaa sivellen kirjan kantta, ja tiesin, ett mä olin tehny mun päätöksen nyt.

2 kuukauden päästä, mä löysin Anin itkemästä kadulta. Me ei oltu puhuttu, soitettu tai tekstattu kertaakaan pitkään aikaan. Mun kävi sääliks sitä, miten se itki hartaasti puiston penkillä. Vedin henkee. Ehkä meidän on korkee aika tehä sovinto.
Tartuin tuumasta toimeen, ja kävelin Anin luokse. Ani nosti katseensa polvistaan, ja katto mua ihmeissään.
" Saanko mä istuu?" kysyin varovasti ja Ani nyökkäs hetken kuluttua. Istuin hiljaa sen viereen ja Ani pyyhki kasvojaan kämmenillään. " Mikä on?" kysyin hiljaa. " Ei sua kiinnosta." Ani tuhahti kattoen muualle. Laskin katseeni syliini.
" Ani, mä en haluu riidellä enää. Mä.. Mä oon hyväksyny sen ett sä ja Marcos.." alotin, mutt keskeytin Anin pillahtaessa taas itkuun. " Liittyykö tää Marcosiin?" kysyin varovasti. Ani nyökkäs hiljaa. " Kertosit mulle.." sanoin hiljaa silitellen Anin selkää kädelläni. " Marcos.. Se on pettäny mua alusta lähtien. Mä sain sen vasta selville.. Mä jätin sen.." Ani kuiski. Hätkähin hieman, vilkasten ympärilleni. Pudistin hiljaa päätäni. " Mä en anna tätä anteeks Marosille.. Kukaan ei sais satuttaa sua.." sanoin vaativasti, mutt sekin hiipu hiljalleen, kun tiesin, ett olin ite varmaankin satuttanu myös Ania.
Vilkasin sitä, ku se katto mua hiljaa.
" Tarkotatko sä tota?" Ani kysy ääni värähtäen. Nyökkäsin pienesti. " Mä oon pahoillani, todella pahoillani, siitä mitä sanoin sillon." sanoin kattoen Ania antautuneena. " Mä ymmärrän. Oisin kai ite käyttäytyny samalla lailla, jos oisin ollu sun tilallas." Ani vastas hetken päästä. Nyökkäsin hiljaa. " Mä oon kaivannu meidän yhteisiä leffailtoja, ja shoppailuja keskustassa.." tunnustin lopulta. " Mä myös.. Ystäviä?" Ani kysy hiljaa. Katoin sen silmiin. " Bestiksiä?" kysyin ja Ani nyökkäs hymyillen. Hymy kohos munkin huulille ja rutistin Ania pitkään.
Hetki tuntu vaan sekunnilta, vaikka todellisuudessa se oli jotain 5 minsaa.
" Mennään meille." ehdotin ja Ani nyökkäs. Otin Ania kädestä ja noustiin, lähtien kävelemään meille päin.
" Kerro kaikki Saksan lomasta." Ani sano hymyillen, ku istuttiin mun huoneen lattialla. Henkäsin syvään. " Se oli uskomaton loma. Ja ne vaatteet siellä - unelmia! Jokanen meistä viihty kauheesti. Hotelli oli huippu, ja se allas, ah, niin ihana." kerroin hymyillen, kaipaavasti. " Entä pojat?" Ani kysy hymyillen hiljaa. " Söpöjä kuin mitkä!" hihkasin innoissani. " Entäs Tokio Hotelin pojat? Oliko ne söpömpiä kuin julisteissa?" Ani kysy hymyillen. Hymy laantu mun kasvoilta hetkeks. " Bill.." kuiskasin huomaamattani. " Mitä?" Ani kysy kummissaan. " Ei mitään. On ne. Ne on huippu söpöjä." sanoin hymyillen, miettien Billiä samalla taka-ajatuksissani. " Arvasin." Ani sano hymyillen. Kaaduin selälleni lattialle, ja Ani lysähti pian vierelle.
Katottiin hiljaa mun huoneen kattoa.
" Marcos.. Se ansaitsee koston.. " Ani sanoi hiljaa lopulta. Kattelin ilmeettömänä maitokahvin väristä maalattua kattoa. " Ja kunnos pahan sellaisen." sanoin kääntyen mahalleni ja katsoin Ania hymyillen salaperäisesti. " It's payback time, honey." virnistin Ani naurahtaen, ja läpsäsin käteni yhteen Anin kanssa.

Vuosi kulu.
Marcos oli saanu ansionsa mukaan, amiksen eka vuos oli menny hyvin mullakin. Olin oppinu jo paljon tekemään kaikenlaista suklaasta, mutt nyt perehdyin enemmän jälkiruokakokin alaan ku suklaaleipurin.
Mä ja Ani ollaan oltu ystäviä, bestiksiä jo pitkään, Marcos ei oo kummankaan mielessä. se on jopa muuttanu Lappiin, onneks, ja toivottavasti pysyvästi.
Hätkähin ajatuksistani ku ovikello soi. " Voisko joku avata? Mulla on kädet kermavaahdossa!" huusin olkkariin. " Mä meen." Petri vastas huokasten samalla. " Kiitos." huikkasin kurkaten olohuoneeseen ku Petri laahusti ovelle.
" Onko Heidi kotona?"" Joo se on keittiöss."
Kuulin eteisestä, ja samass Ani ilmesty oviaukkoon. " Heii. Mitä sä täällä?" kysyin hymyillen laitellen viimeisiä kuorrutuksia kakkuun. " Tulin käymään sun luonas. Kelle teet kakkua? Et ainakaan mulle." Ani sano hymyillen. " Oi, kyllä mä sullekkin teen, mutt tää on isän kakku, sillä on synttärit huomenna ja sun vasta viikon päästä." sanoin hymyillen ja asettelin marsipaanikukat nätisti reunoille.
" Niin. Hui kauheeta täytän jo 17.. Vuos enää sit ku ollaan täysi-ikäsiä." Ani sano tohkeissaan. Nyökkäsin. " Jep." vastasin hymyillen kirjoittaen tekstin vielä kakkuun.
" Mutt sä et varmaankaan tullu kakkua kysymään?" kysyin hymyillen. " Een. Vaan yhtä muuta juttua." Ani vastas salaperäsesti hymyillen.
" Mitä? Kerro!" sanoin, mä inhosin sitä ku multa salattiin jotain. Ani henkäs syvään ja istu pöytään mun vastapäätä.
Laitoin kakun jääkaappiin, pesin kädet, siivosin pöydän ja istuin sitten Anin vastapäätä. Katoin sitä hymyillen.
" Sä oot tietäny jo pitkään, miten kovasti oon toivonu lippuja Tokio Hotelin keikalle." Ani sano. " Niin?" kysyin kärsimättömänä.
" Niin, isä ja äiti on ostanu mulle liput niitten kaikille kiertueille Suomeen!" Ani sano innoissaan. " Ne tekee kiertueen ympäri Suomea, ja mä pääsen jokaselle niistä!" Ani hihku innoissaan melkein pudoten tuolilta. Naurahin. " Sehän kiva. Millon eka konsertti on?" kysyin hymyillen. " Parin viikon päästä. Ja tuota.. Niitä lippuja on jokaselle keikalle kaks, mä ajattelin kysyy lähtisitkö sä mun kanssa kiertää niitten mukana?" Ani kysy hymyillen, toiveikkaana, anoen sitä silmillään.
Hymy hyyty mun kasvoilta, ja katoin Ania uskomatta kuulemaani.
Se.. Se tarkottas, ett mun pitäs nähä Bill jotain 10 kertaa... Ei.. Mä.. Mä en pysty.. En kykene..
" Ei." sanoin jyrkästi Anille ja nousin pöydästä. " Miks ei?" Ani kysy ymmällään. " Mä tiiän ett sä et oo fani, mutt mulla ei oo ketään muutakaan pyytää mukaan." Ani sano anoen. " Mä.. Oon pahoillani, mutt mä en kykene."

*

* Wiih, tätä oli kiva kirjoittaa kommentteja odotellessa :D Varsinkin tätä loppua :) Toivottavasti te piditte, itselläni iski surukohtauksia välillä, kun musiikki oli niin surullista :( Mutt en päästäny niinkään paljoa surua tähän tarinaan, harmi(ko)? Jatkanko siis tätä? :)*