-TomPoV-

Katsoin nyrpeänä huoneeseeni tuotua aamupalaa, joka ei näyttänyt kovinkaan herkulliselta, vieläkään. Minulle oli yritetty tyrkyttää tuota mömmöä jo pari päivää, eikä se saanut vieläkään ruokahaluani heräämään.
Työnsin sen happamana kauemmaksi, vaikkakin se oli jo melko kaukana minusta yöpöydälläni.
Katselin ikkunasta ulos odottaen, että joku tulisi pitämään seuraa minulle. En saanut vieläkään liikkua, tai siis, en yksinäni.
Lääkäri vain jaksoi jankuttaa, miten pahan haavan olin saanut vatsaani, että saatoin vielä hyvin saada sisäisen verenvuodon, tai jotain vakavampaakin. Mukaan huomioitiin murtuneet kylkiluuni.
” Koskaan ei voi tietää.” mumisin matkien lääkäriä ja huokaisin nojaten pääni tyynyyn. Tämä oli rasittavaa, maata päivästä toiseen saamatta liikkua oman tahdon mukaan.

Katsahdin ovelle toiveikkaana, mutta ketään ei näkynyt.
Perhana.
Kohottauduin istumaan parempaan asentoon ja se pisti ilkeästi kylkeeni, kuin olisi tökätty sormi luiden väliin. Huokaisin, kun asennon vaihto tuntui toivottomalta ilman kipua ja annoin olla.
Murjotin yksinäni huoneessani, joka tuntui turhan tyhjältä, liian valkealta. Kylmät väreet kulkivat selkärankaani pitkin, ja kyljessä tuntui vieläkin hentoinen kipu, joka säteili vatsan ommeltuun ja tikattuun haavaan.

Naputtelin sormiani patjaa vasten ja odotin jotakin, jotakin, ihan mitä tahansa, jotain, mikä saisi liikettä huoneeseen.
Tulisi vaikka joku hoitaja tarkastamaan tilaani, olisi edes hetken joku seurana, ei tarvitsisi yksin kykkiä täällä. Missä Mimikin oli?
Hmmh, no, varmaan nukkumassa. Tai sitten lääkärin luona.
Oma yhteinen vauva Miriamin kanssa tuntui ihmeelliseltä. En olisi osannut odottaakaan kuulevani tuota nyt, mutta oli tässä onnettomuudessa hyväkin puolensa, kun saimme tietää olevamme vuoden vaihduttua pienoinen perhe. Minun perheeni.
Sana tuntui niin kummalliselta, mutta samalla niin ihastuttavalta.
Pitäisin heistä huolen, antaisin heille kaiken mitä he ikinä tarvitsisivatkaan. Olisipa se oma poni, tai kirahvi, mikä vain.

Ähkäisin yllättäen kun vatsaani pisti julmasti, ja se sai käteni painumaan haavalle. Silmäni puristuivat kiinni ja ylävartaloni yritti koukistua kasaan, mutta kipu lamaannutti vartaloni täysin enkä kyennyt liikkumaan. Puristin sairaalapukuani rystyset valkoisina hohtaen, ähkin ja puhkin kipua pois, mutta se ei hyödyttänyt.
Kylmän hiki kohosi otsalleni ja tuntui inhottavan nahkealta ihollani. Halusin pyyhkiä sen pois, mutta käsivarteni kietoutuivat ympärilleni lukittuneina enkä saanut niitä irti vaikka kuinka yritin.
Tuska myllersi vatsassani kuin liukkaina veitsen viiltoina, jotka viilsivät elimiäni silpuksi, kuin jollakin olisi tappava halu murhata.
Sydäntäni tarkkaileva laite alkoi piipittää uhkaavan nopeasti vierelläni, ja se sai minutkin ajautumaan paniikin omaiseen tilaan. Silmäni rävähtivät auki ja tuijotin lasittuneena peiton valkeaan pintaan, kun sille ryöpsähti punainen veri suustani.
En kyennyt kääntämään päätäni nähdäkseni paremmin lääkärin ja pari hoitajaa, jotka syöksyivät pää kolmantena jalkana huoneeseen.

He pakottivat minut makuulle, vaikka halusin käpertyä kasaan estääkseni kipua tulvimasta ruumiiseeni, ja he painelivat vatsaani varoen. En ymmärtänyt heidän puheitaan, en saanut niistä mitään selvää. Korvissani inisi, ihan kuin moskiittoja olisi lentänyt tuhansia korvan vieressä.
Halusin sanoa vastalauseen, kun he lähtivät kuljettamaan minua käytävälle, ja yritin estää heitä viemästä minua yhtään minnekään, halusin Mimin luokse, mutta he laittoivat happinaamarin kasvoilleni ja kuljettivat lähimpään leikkaussaliin. Hämmennyin ja inahdin kivun iskiessä entistä voimakkaampana. Ruumiini kouristeli pakonomaisin liikkein, en kyennyt vastustelemaan sitä, en ennenkuin ruumiiseeni alkoi iskeä väsymys ja silmäni olivat vain raollaan. Yritin sinnitellä ja pitää ne auki, mutta en kyennyt, en, kipu vei kaikki voimani pysyä hereillä. Nostin käteni vielä haparoivana ja täristen kohti hoitajaa, jonka erotin sumein silmin. Hän tarttui siihen ja laski sen alas, sanoen jotain rauhalliseen sävyyn, mutta en saanut mitään selvää sanoista, kuulin vain vaimeaa puhetta paksun usvan lävitse. Puistelin päätäni uupuneena, ja hoin äänettömästi etten halunnut uutta leikkausta taas, mutta sanojani ei kuultu.

-BillPoV-

Odottelin Mimin huoneessa Mimin kanssa tuloksia. Olin saanut sairaalalta soiton nopeasti, ja he kertoivat Tomin joutuneen leikkaukseen.
Sisäinen verenvuoto, niin he sanoivat, siitä kipu oli alkanut. Mimi oli shokin tapaisessa tilassa, hän vain tuijotti järkyttyneenä yhtä pistettä lattiassa, kun minä yritin pysyä järjissäni, samalla kun Gustav ja Georg juttelivat hiljaa taustalla puhuen siitä mistä kaikki oli lähtenyt.
Typerä auto, typerä onnettomuus...!
Sisälläni tulvahti viha sitä miestä kohtaan ja halusin palavasti mennä tappamaan hänet.
Katsoin tyttöön hiljaisena, ja hän ei liikahtanut milliäkään paikaltaan. Purin hampaani yhteen ja katsahdin ystäviimme seinäruusuina, jotka vain jatkoivat hiljaista juttelua. Pudistelin itsekseni päätäni, en kykenisi nyt sanomaan yhtään mitään.

Miksi en ollut aijemmin huomannut mitään?
Tunsin aina, kun jotain pahaa tulisi tapahtumaan Tomille, miksi en nyt tuntenut mitään? Miksi olin ollut sokea enkä ollut huomannut?
Katsahdin taas Mimiin ja hiljaisena hänen vatsaansa.
Siellä kasvoi minun veljenpoikani tai -tyttöni. Pienoinen heikko hymynkare käväisi huulillani ajatellessani kun Mimi oli kertonut siitä ihan vain muutama tunti sitten. Hän oli ollut niin iloinen lapsesta, vaikkakin Tom oli sillä aikaa leikkaussalissa. Pystyin kuvittelemaan hänen vinon hymynsä, jos hän olisi ollut Mimin vierellä, täysin kunnossa seisoen omilla jaloillaan. Käsivarsi Mimin hartioille kiertyneenä, silmissä tuikkien onni ja ilo. Mimi hymyilisi, suorastaan säteilisi ja kertoisi ilouutisen meille. Osaisin kuvitella Amandan iloisen hihkauksen ja sitten sen onnitteluiden ryöpyn, joka tulvisi jokaisen suusta.
He olivat niin täydellinen pari.
Ei nyt voinut mennä mikään vikaan, kun kaikki oli muuten niin mainiosti.

Katseeni kohosi ovelle, kun se aukesi ja sisään temmelsi hoitaja leikkausasussa. Jokainen nousi automaattisesti seisomaan, Mimikin vuoteeltaan.
” Miten.. Miten Tom voi?” Mimi kysyi ääni käheänä. Järkyttyminen oli saanut hänen äänensä katoamaan hetkeksi, hyvä kun hän sai nytkään ääntä esille.
Hoitaja katsahti meihin jokaiseen, ja aukaisi sitten suunsa.
” Tomin leikkaus alkoi hyvin, saimme vuoron tyrehtymään nopeasti löydettyämme sen... Mutta se osoittautuikin suuremmaksi kuin luulimme.”
hoitaja kertoi rauhallisin kasvoin, joten saatoin vetää henkeä ennenkuin pyysin jatkamaan kaikkien puolesta.
Hänen kasvoilleen nousi pahaa tietävä ilme. Käänsin kasvoni osin pois sulkien silmäni, kylmä värähdys kulki lävitseni ja kuulin Mimin nyyhkäyksen, muiden hengen haukkomisen.
” Olen pahoillani... Teimme kaikkemme, mutta hänen sydämensä pysähtyi yllättäen, emmekä saaneet sitä enää lyömään... Syvät pahoitteluni.”
hoitaja sanoi lämpimällä äänellä, joka tulvi huolta ja anteeksipyyntöä. Hän seisoi hetken luonamme, kun Georg kiitti häntä hiljaisesti hyvästä hoidosta ja kaikesta. Kuulin hoitajan vaimeat askeleet ja aukaisin silmäni. Mimi painautui minua vasten, halasin häntä lohduttavasti, vaikka kaipasin itsekin lohtua.

Tämä ei voinut olla totta.
Tom ei vain yksinkertaisesti voinut olla poissa.
Eihän voinut lähteä vain näin. Hän oli taistelija, hän voitti aina kaiken. Hänen olisi pitänyt voittaa kuolemakin. Ei hän saanut jättää Mimiä tähän maailmaan ja lähteä itse parempaan paikkaan. Ei hän ollut sellainen.
Hän oli rakastava ja huolehtiva veljeni... Oma ainutlaatuinen veljeni.. Hän ei saanut olla poissa.. Hän ei saisi hylätä minua näin.. Ei näiden yhteisien vuosien jälkeen.. Ei kaiken kokemamme jälkeen... Ei lapsuutemme jälkeen... Ei kaikkien konserttiemme jälkeen... Ei...
Mimin itku paheni ja otteeni tiukentui hänen ympärilleen, tunsin poskellani vierivän kyyneleen putoavan kaulalleni. Gustavin käsi nousi olkapäälleni osaa ottavasti.
Ei... Ei... Ei... EI!
Pudistelin päätäni yrittäen kieltää tapahtuneen. Rukoilin Jumalaa ottamaan minut hänen sijastaan. Ei Hän saanut ottaa Tomia nyt kun hänestä oli tulossa isä, ei nyt kun hän oli saamassa elämästään täydellistä...

http://www.youtube.com/watch?v=Bt6jzHCf0d0

Simple Plan - Untitled ( How could this happen to me )

I open my eyes
I try to see but I'm blinded by the white light
I can't remember how
I can't remember why
I'm lying here tonight

And I can't stand the pain
And I can't make it go away
No I can't stand the pain

How could this happen to me
I made my mistakes
I've got no where to run
The night goes on
As I'm fading away
I'm sick of this life
I just wanna scream
How could this happen to me

Everybody's screaming
I try to make a sound but no one hears me
I'm slipping off the edge
I'm hanging by a thread
I wanna start this over again

So I try to hold onto a time when nothing mattered
And I can't explain what happened
And I can't erase the things that I've done
No I can't

How could this happen to me
I made my mistakes
I've got no where to run
The night goes on
As I'm fading away
I'm sick of this life
I just wanna scream
How could this happen to me

[ Osa 20. ]

~ Kuunnelkaa tuo kappale tähän loppuun(vaikka tiedän että haluatte tappaa minut), ^__^Tämä oli toiseksi viimeinen osa. Vielä kirjoitan teille yhden osan tätä tarinaa, sitten Jebbe siirtyy lomailemaan. Viimeisen osan tulen julkaisemaan viikonloppuna, niin pääsen sitten huoletta rippileiriä viettämään, jonka jälkeen alkaapi sitten uusi novelli, johon olen jo muuten kirjoittanut ensimmäisen osan! :)
Päätin muuten nyt tehdä tähän tarinaan onnettoman lopun. Olen pahoillani, jos ette pitäneet tästä.
~ Sain mopokorttitutkinnon läpi, jippii! Pääsee nyt sitten ihan oikealle tiellekin ajelemaan. Niin, ja lupasin teille kuvan skootteristani, olkaapa hyvät. ^___^