Lämmin kesätuuli hönki pehmeästi vasten Tomin kasvoja. Mies piti silmiään kiinni nojatessaan oikealla käsivarrellaan koukistettuun polveensa, toisen levätessä suorana vierellä.
Miehen rastat heilahtivat kevyesti, ja veden kohina kuului terävästi iskeytyessään kallioon.
Kitaristi kuuli, miten hänen viereensä istuttiin, mutta hän ei vaivautunut aukaisemaan silmiään; hän tiesi ilman katsomista kuka siinä oli.
" Mitä sä mietit?" toinen kysyi hiljaa sulkien omat silmänsä myöskin ja antoi tuulen viedä hiukset pois kasvoilta.
Rastapää ei viitsinyt vastata, hän ei halunnut rikkoa hiljaisuutta.
Tom raotti silmiään hiljaa ja huokaisi syvään, äänettömästi.
Sydäntä ei näkynyt.
Hän oli kummissaan.
Miksi sydän tahtoi näyttäytyä vain myöhään illalla, kuun loisteessa? Miksi se ei voinut näkyä päivisin kirkkaassa valossa?
" Mimiä."
Tom käänsi katseensa viereensä istahtaneeseen henkilöön.
Hän katseli tämän mustia ja pitkiä tuulessa liuhuvia hiuksia sekä tuttuja, omiensa kanssa samanmuotoisia kasvoja. Sitten hän vei katseensa järvelle.
Bill odotti veljensä jatkavan, eikä siksi sanonut mitään.
" Siinä vasta on uskomaton nainen " Tom pudisti päätään. " Mä en voi uskoa, että mun elämään tulis joku Miminlainen. Se on vaan niin mahdotonta.." mies nappasi pienen kiven käsiinsä, pyöritellen sitä hetken ja paiskasi sen sitten järveen.
Solisti oli tuonut miettiväisen katseensa veljeensä.
" Sä näytät kärsivältä " toinen huomautti. " Miks? Sun elämäs pitäs kukoistaa nyt parhaimmillaan. Mä en ymmärrä sua."
Tom puri huultaan.
Hän toivoi itsekin ymmärtävänsä tilanteensa, ja tavallaan ymmärsikin, mutta toisaalta taas ei.
" Kun-" mies aloitti laskien katseensa vehreään sammaleeseen. " -mä en tiiä." rastapäinen huokaisi lopulta keksimättä sopivia sanoja selittämään sisällään myllertäviä tunteita.
Mustahiuksisen katse viipyi Tomissa, odottaen vain kärsivällisesti.
Mutta kitaristi vain pysyi hiljaa, osaamatta kuvailla oloaan mitenkään. Kaikki vaikutti olevan yksinkertaisesti niin sekaisin, mutta samalla kunnossa.
Hän oli löytänyt aivan upean naisen, tytön, naisen, miten vain. Tyttö piti hänestä ja hän piti tytöstä, jopa enemmän kuin tyttö hänestä. Siitä hän oli varma, se asia oli kunnossa.
He olivat alkaneet näkemään joka päivä sitten sen rantaillan. Siitä oli jo kolme päivää.
Tom nipisti huulensa yhteen.
Hänen elämänsä vaikutti tulevaisuudessa valoiselta ja onnelliselta, mutta miksi hän epäröi sitä. Miksi hänestä tuntui, että vielä tapahtuisi jotain, mikä pilaisi hänen ja Mimin suhteen, erottaisi heidät.
" Tom, mä tiedän mitä sä tunnet, ajattelet. Sä oot mun kaksonen." Bill sanoi lämpimällä äänellään. Tom vei katseensa veljensä ymmärtäviin silmiin ja katsoi niitä epätoivon musertamana, kunnes Bill käänsi katseensa kohti vettä.
" Mulla oli samanlaista aluksi Amandan kanssa. Mä olin niin sekaisin. Mä tiesin mitä mä halusin, ja mä halusin Amandan, mä halusin olla hänen kanssaan. Silti musta tuntui, että meitä ei oltu tarkotettu yhteen." Billin ääni sointui täydellisesti tuulen viehkeään helinään ja veden kohinaan. " Mutta tässä sitä ollaan. Kohta puoli vuotta takana yhteistä elämää. Me ollaan ajateltu yhteen muuttamista." Bill naurahti pienesti, tuoden hymyilevät kasvonsa veljeään päin. " Tom, älä murehdi. Kaikki menee hyvin. Unohda vaan kaikki murheet, ja nauti teidän yhteisestä ajasta." mustahiuksinen laski kätensä Tomin olkapäälle veljellisesti ja hymyili rohkaisten. " Mä haluun nähdä, miten sä taas hymyilet onnesi kukkuloilla. En tätä murheista ja epäröivää Tomia. Sen Tomin, kenet mä tunsin, kun me leikittiin vesipyssyillä monia vuosia sitten." Bill hymyili säteillen, ja sai sen hymyn tarttumaan Tominkin kasvoille.
" Kiitos, Bill. En tiedä mitä tekisin ilman sua." rastapää vastasi hymyillen hiljaisena, viivyttäen katsettaan hetken veljensä kasvoilla saadakseen tämän uskomaan lausumansa totuuden ja vei sitten katseensa vedestä kohoaviin kiviin.
Tom virnisti pienesti, mutta se ei tuntunut merkitsevän mitään.
" Mennään kotiin."

Kolme kuukautta vierähti nopeasti.
Mitään ei tapahtunut, mikä olisi vetänyt minut ja Mimin erilleen, meidän suhteemme oli hyvässä kunnossa, paremmassa ei kai voisi olla.
Ja tänään, minä tapaisin tyttöni isän, kun Mimi sitä toivoi niin kovasti. Hänen äitinsä olin jo tavannut, ja tuota noin.. Sanoisiko, että jostain syystä hän ei pitänyt minusta lainkaan. En tiennyt mitä tein väärin, Mimi vain jaksoi hokea, että hänen äitinsä oli jääräpää ja hän halusi Mimin elämänkumppaniksi kunnollisen miehen, esimerkiksi lääkärin.
En oikeastaan ollut edes hermostunut taikka jännittynyt. Oloni oli hyvin rento ja leppoisa, rauhallinen. Tällä kertaa, yritin tehdä parhaani, että edes toinen Miriamin vanhemmista pitäisi minusta.
Astuin pari porrasta kahvilan ovelle ja vedin sen auki nostaen katseeni lattiamatosta, antaen katseeni hapuilla kahvilassa lämpimän ilman tulvahtaessa kasvoilleni.
Huomasin Mimin ruskeat hiukset kahvilan nurkkapöydän luota, ne olivat letitetty sievästi kahdelle löysähkölle letille ja ne saivat riippua olkapäillä. Hymy levisi kasvoilleni ja väistin ahtaalla käytävällä kepin kanssa kulkevaa vanhaa muoria, ja lähdin sitten astelemaan tytön luokse.
" Hei "
kuiskasin hellästi istuessani sulavasti tytön vierelle punaiselle nahkapäällysteiselle penkille ja painoin suukon hänen huulillensa. Huomasin vasta sitten henkilön, jonka seurassa Mimi istui, joka istui Mimin vastapäätä.
Kohotin jo ryhtini parempaan, kun liikkeeni töksähtikin paikalleen.
" Siis.. Täh, mitä?"
hämmennys karkasi huuliltani. Tunnistin varsin hyvin vanhemman mieshenkilön, noin viisikymppisen, jonka täsmälleen Mimin kanssa samanväriset ruskeat hiukset olivat saaneet jo harmaan sävyn, ja ne ruskeat silmät, joita olin saanut nähdä lapsesta saakka.
" Hei Tom "
mieshenkilö totesi minulle lähes yhtä hämmentyneellä äänellä kuin omani oli. Mimi kurtisti sieviä kulmiaan vieressäni, mutta en pystynyt liikauttamaan katsettani häneen.
" Siis, tunnetteko te jo?"
naisääni kysyi vierestäni ja tuijotin herkeämättä henkilöön, joka oli vielä lapsuudessani ollut äitini kanssa yhdessä. Henkilöön, jolla oli kaksi poikaa, kaksoset.
Vavahdin ja vein katseeni Mimiin.
" Mistä sä tunnet mun isän?"
kysyin silmät lievästi laajenneina. Huomasin isäni haukkovan henkeään, mutta en kyennyt pakenemaan Mimin oudoksuvaa katsetta.
" Mitä? Henrik on mun isä. Tom, oot sä okei?"
" Oon, mutt ei Henrik voi olla sun isä. Se on mun ja Billin isä. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Eikä mulla ole sisarta." sanoin ja jäykistyin samantien, kun isäni puuttui peliin hiljaisella, lähes kuiskaavalla ja kähellä äänellään:
" Te olette molemmat lapsiani."

[ Part 10. On the halfway to the end. ]

~ Lukeekos tätä nykyisin enää kukaan?