#18. Pieleen meni vaikka toisin halusin

-BillPoV-

Työnsin Melrosen kauemmaksi minusta ja katsahdin muihin pareihin sekavana ja sitten opettajaamme. Katsahdin kelloon seinällä.
” Tunti on ohi. Menkään kotiinne.”
opettaja tokaisi nyrpeänä, vaikka tuntia oli vielä reilusti jäljellä. Voitte kuitenkin uskoa, että poistuin liikuntasalista ensimmäisenä.
Rintaani viilsi kipu, tuska. Halusin hakata päätäni seinään, halusin jonkun tulevan ja hakkaavan minut. Olin ollut idiootti. Täysi ääliö...!

Vaihdoin vaatteeni nopeasti pukukopissa ja nappasin koululaukkuni mukaani, rientäen kopista ulos auringon lämmittämään ilmaan.
Näin Kristien kääntyvän koulunpihalta kadulle ja kirmasin hänen peräänsä. Minun piti saada selittää. Vaikka en tiennyt edes kuinka selittäisin. Olin mokannut kaiken heti alussa. Ehkä jopa pilannut kaiken...

Astuin juostessani sulaneen lumen aiheuttamaan lätäkköön, mutta en juuri nyt voinut taikka jaksanut välittää kenkäni kastumisesta. Tulkoon vaikka flunssa, kunhan saisin Kristieltä mahdollisuuden selittää! Kunhan saisin hänet kiinni!

” Kristie, odota...”
ähkäisin ulos suustani, tarttuessani tytön käteen saatuani hänet jonkin matkan juoksun jälkeen kiinni. Tyttö kuitenkin repi kätensä irti ja jatkoi matkaa kuin minua ei olisi ollutkaan.
” Hei..”
mumahdin hiljaa ja kirin taas hänen vierelleen.
” Anna minun...”
” Jätä minut rauhaan.”
” … selittää.”
jatkoin hänen keskeytyksensä jälkeen, mutta tyttö ei pysähtynyt keskustelemaan kanssani. Tartuin uudelleen hänen käteensä, tällä kertaa vaadin häntä pysähtymään. Tyttö päästi ärähdyksen sekaisen huokauksen suustaan ja kääntyi katsomaan minua synkänoloisena. Hän näytti pelottavalta. Katsoessaan minua.. noin.. Vihaisena.. Loukattuna.
Puraisin huuleeni ja laskin katseeni hetkeksi maahan.

Mitä edes sanoisin hänelle..?
En tajunnut suutelevani häntä? Ei... Ei.

” Kristie..”
henkäisi ja kohotin katseeni häneen. Tyttö oli laskenut katseensa maahan. Hänen kätensä oli puristetut nyrkkeihin. Nielaisin hiljaa.
” En.. En tiedä miksi tein niin... Anna anteeksi..”
pyysin epätoivoisena. Kristien huulilta kuului kuiva naurahdus. Tiesin miten paljon häneen sattui. Uskoin sen kyllä.
” Minäpä tiedän..”
hän tuhahti hiljaa, niiskauttaen perään. Tyttö kohotti katseensa loukattuna minuun ja näin kyyneleiden vierivän hänen poskillaan. Hän puisteli pienesti päätään.
” Olet yhä hänessä kiinni.”
hän kuiskasi minulle. Kavahdin noita sanoja, ei se ollut totta! Enhän minä.. En minä ollut Melrosessa kiinni..! Hän ei merkinnyt minulle enää mitään! Ei yhtään mitään.
” Tule sitten puhumaan kun olet päässyt hänestä yli..”
Kristie mumisi, kääntyi lähteäkseen mutta minä vetäisin hänet rintaani vasten, painoin tiukasti itseäni vasten käsivarsieni suojaan.
” Se ei ole totta.”
sähähdin yhteen puristettujen hampaitteni välistä.
” Päästä minut... Bill, nyt heti..”
Kristien itkuinen ääni käski, mutta tiukensin otettani. En voisi päästää häntä menemään, kun hän ei ymmärtänyt.. En itsekään ymmärtänyt.
” Kristie.. Tiedät että olet ainoa kenet haluan.”
vakuutin hänelle, hautasin kasvoni hänen hiuksiinsa. Tyttö iski kätensä rintaani. Se tuntui, mutta ei sattunut. Ja hän teki sen yhä uudelleen.
” Älä valehtele...!”
tyttö parahti vihaisella äänellä.
” Älä viitsi valehdella minulle! Anna minun mennä!”
Kristie jatkoi, hän yritti työntää minut pois. Puristin silmäni kiinni. Ei, miksei hän voinut uskoa minua? Miksi emme voineet olla onnellisia yhdessä?
Minun oli pakko päästää hänet. En halunnut.. En halunnut tuottaa hänelle enempää kipua.

Otteeni putosi hänen ympäriltään ja kohotin kasvoni hänen hiuksistaan.
Kristie astahti kauemmas ja pyörähti samantien kannoillaan, ei sanonut enää mitään taikka katsonut jälkeensä, minuun...

Tuntui siltä kuin koko maailmani olisi juuri romahtanut.

” Bill! Mitä hemmettiä se liikuntasalissa tapahtunut oli?”
Tom änkesi heti kimppuun.
Voi hemmetti.. Hänkin oli ollut siellä.. En muistanut häntä ollenkaan.
” Ei mitään.”
murahdin ja asteli portaat ylös yläkertaan.
” Älä yritä väittää muuta. Kristie on ihan palasina.”
” Pu.. Puhuitko hänen kanssaan?”
” En, mutta näin kun hän meni kotiinsa.”
Tom vastasi tunkien huoneeseeni ja sulki oven perässään. Laski koululaukkuni pöydän vierelle ja menin heti ikkunaani, istumaan sänkyni reunalle.
Ähh..
Kristie oli vetänyt verhot eteen.
” Bill...”
Tom huokaisi, istahtaen vierelleni. Katsahdin häneen hiljaa, laskin katseeni alas.
” Kerro totuus..”
hän mumisi hiljaa.
Tiesin mitä kaikki odottivat. Sitä että myöntäisin olevani yhä kiinni Melrosessa.. Mutta en ollut..! En.. En voinut olla..! Hänessä mikään ei kiehtonut minua enää. Näin vain Kristien. Aina kun suljin silmäni iltaisin, Kristie ilmestyi mieleeni. Näin hänen kasvonsa kuin hän olisi ollut ihan siinä.
” Minä rakastan... Ei.. Olen rakastunut Kristieeseen. Se on totuus.”
vastasin hänelle, siirsin katseeni veljeeni. Tom katsoi minua hetken epäluuloisena.
” Minä en kyllä ole paras neuvomaan näissä asioissa, mutta.. Ehkä on parempi antaa hänen rauhoittua.. Ja katsoa sitten mitä tehdä. Naiset ovat sellaisia..”
Tom sanoi hiljaa, pienesti virnistäen. Niinpä niin.. Tomillahan sitä kokemusta olikin. Pyöräytin silmiäni pienesti ja huokaisin.
Ehkä kuitenkin niin oli paras. Antaa hänen nyt olla rauhassa..

Niillä on eronsa. Rakastaa jotakuta, ja olla rakastunut johonkuhun. Niin minä sen käsitän.
Pystyn sanomaan Tomista ja äidistäni, että rakastan heitä. Mutta en voi sanoa että olen rakastunut heihin.. Se.. Se on erilaista. Minä olen rakastunut Kristieeseen. Tietysti voisin sanoa hänestäkin, että rakastan häntä, mutta sitten merkitys muuttuisi taas. Voisin sanoa sen vain samalla lailla kuin Tomille. Kun sanon olevani rakastunut, silloin maailmani on sekaisin. En voi ajatella mitään muuta, ketään muuta. Kun sanon rakastavani, se ei laita päätäni pyörälle. Pystyn keskittymään muuhun. En osaa tarkalleen niiden eroa selittää, mutta niillä on eronsa. Tiedän, että niillä on ero.

Tom lähti huoneestani. Onneksi. Halusin olla yksin.

Käännyin kyljelleni sängylleni, käänsin selkäni ikkunalle. Tuijotin ovea.
Toivoin että Kristie olisi astellut siitä sisään, istunut vuoteeni reunalle ja antanut minun selittää. Antanut minun suudella häntä. Halata häntä päästämättä irti.
Miksi kaiken oli heti pitänyt mennä mieleen? Miksi minä olin pilannut kaiken heti alkuun? Juuri kun kaikki alkoi mennä loistavasti, juuri kun päätimme yrittää.
Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni.
Ehkä piti vain odottaa. Tunti, tai useampi. Päivä, tai useampi. En voisi odottaa loputtomiin. Minun pitäisi vähintään pakottaa hänet kuuntelemaan, jos muu ei auttaisi.

XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

Tässä taas jatkoa. :) Ensi osassa päästään sitten taas eteenpäin, ja pian tarinakin lähenee loppuaan, ikävä kyllä. Sitten pidän jonkinlaisen tauon väliin, kehittelen uuden idean mielessäni ja kyselen teiltäkin tauon aikana ajatuksia uuteen sitten!

SY, Jebbe.

Ps. Sooth; oi kyllä, pojille on niin vaikeaa ostaa lahjoja! Kun ne ei kuitenkaan ole siihen sitten tyytyväisiä ja silloin tietää mokanneensa lahjan suhteen. :(