#15. Sylissä

-BillPoV-

Nojailin hiljaa koulun yläparven kaiteeseen ja katselin alas aulaan, sohville. Missä tyttöni istui. Tai ei tyttöni, mutta kenen halusin olevan tyttöni.
Kallistin hiljaa päätäni nähdessäni hänen nauravan jollekin asialle, mitä en pystynyt kuulemaan.

Käännyin pois ja katselin vuorostaan luokkalaisiani, jotka pelasivat korttia. Tom mukaan lukien, mutta hän ei kuulunut samalle luokalle kanssani. Ei enää, kyllä vielä seitsemännellä luokalla, mutta sitten meidät erotettiin. Riehuttiin muka liikaa.

Siristin hieman silmiäni Melrosen kävellessä ohitseni, niin nyrpeänä ja leuka pystyssä kuin vain osasi. En kiinnittänyt tyttöön enempää huomiota.
Enkä enää koskaan kiinnittäisi mitään huomiota.

No, mikäs siinä sellaisessa koulupäivässä, jolloin rakastamasi tyttö tekee kaikkensa vältelläkseen sinua. Mikäs siinä jos sellaisesta piti. Mutta minä en pitänyt, eikä kyllä sen puoleen Gustav tai Tomkaan. Jotenkin minusta ja Gustavista oli nyt tullut kavereita. Sitä Kristie näytti katsovan kummissaan, osin vihoissaan koulussa.

Eikä asia helpottanut koulun jälkeen jutellessamme, kun vihdoin sain häneen yhteyden.

” Mitä ihmettä touhuat Gustavin kanssa?!”

” En mitään. Olemme kavereita.”

” Mistä lähtien muka?”

” Mistä nyt on kyse?”

” Ette ole koskaan pitäneet toisistanne.”

” Ihmiset muuttuvat.”

Hänen kanssaan oli ikävää jutella kun hän oli tuollainen. Ilkeä. Naljaileva. En ymmärtänyt alkuunkaan. Olin kai sitten tyhmä.
Kristiellä oli koko sen ajan ollut se sama ilme kasvoillaan eikä se ollut hellittänyt hetkeksikään. Hän vain istui otsa rypyssä sängyllään ja katsoi minuun vakavana.
Nytkin hän piti sen katseen, tuijotti minua.
Katsoin häneen viattomana.

” Tule tänne. Heti.”

Kristie näytti uusimman asiansa. Kohotin kulmiani yllättyneenä ja hän viittoi kärsimättömän oloisena kädellään. Rypistin hieman otsaani ja kallistin päätäni, laskien kuitenkin jalkani jo alas vuoteen reunalta. Tyttö huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Pieni hymy käväisi huulillani ja nousin sitten ylös. Parempi kai mennä ennenkuin toinen tulisi hakemaan.

” Tom, menen Kristielle. ”
huusin taloon ryntäessäni portaita vauhdilla alas. Simone ei ollut vielä kotona, mutta tulisi tunnin päästä enkä tiennyt kuinka nopeasti selviäisin takaisin kotiin Kristieltä – jos selviäisin edes hengissä.
” Onnea!”
Tom huudahti perääni ja puraisin huuleeni. Sitä ehkä todellakin tarvittiin.

Tytön ovella soitin hermostuneena ovikelloa, jäin odottamaan vastausta. En kuullut sisältä mitään ääniä, mutta ovi aukesi kuitenkin pian.
Tyttö katsoi itsekin minuun jotenki hermostuneena, ainakin tällä hetkellä me molemmat siis tunsimme jotain samaa. Hymyilin arasti asteussani sisälle tytön väistettyä tieltä, jätin kenkäni eteiseen.

Kumpikaan ei puhunut mitään kun menimme yläkertaan, nähtävästi tytönkään vanhemmat eivät olleet kotona. Ainakaan en nähnyt heitä matkalla tai kuullut muita ääniä.

Menimme tytön huoneeseen kuten olin arvannutkin jo. En tiennyt olisiko pitänyt olla kauhusta jäykkänä vai mitä sitten. Istuimme kuitenkin molemmat tytön sängylle ja vilkaisin ikkunan kautta omaan huoneeseeni. Se näytti aina niin oudolta täältä katsottuna.
Kristie nosti kätensä ja käänsi kasvoni takaisin itseään kohden, katsomaan häntä. Okei, parempi varmaan keskittyä selkäsaunaan, tai siihen mikä oli tulossa.

Mutta hän vain.. Katsoi!

Monta pitkältä tuntuvaa minuuttia! Ei mitään muuta! Tuijotti vain! Herkeämättä!

” Kristie..!”
ähkäisin lopulta, kun aloin tuntea ahdistuvani katseen alla, kun en voinut vilkaistakaan muualle tuon painostavan katseen takia. En uskaltanut hievahtaakaan.
Hänen otsansa rypistyi ja tyttö laski katseensa syliinsä.
Katsoin häneen hämilläni, kunnes nostin käteni ja kohotin hänen leukaansa. Tässähän menisi ikuisuus...!

Hätkähdin sitä miltä Kristie näytti. Hän näytti jotenkin järkyttyneeltä, samalla siltä kuin pillahtaisi kohta taas kyyneliin.
Käteni valui hiljaa alas hänen leualtaan ja yritin jotain saada sanottua, mutta ääni tuntui kadonneen olemattomiin.
Tyttö puraisi huuleensa, ja sitten hän lähestyi minua. Kristie mönki siihen lähelleni, istui minun syliini ja kietoi kätensä kaulalleni. Hän jämähti siihen, ei ollut aikeissa lähteä ihan heti pois vaan hautasi kasvonsa olkapäätäni vasten.
Enkä minä epäröinyt hetkeäkään sen suhteen mitä pitäisi tehdä.
Minä kiedoin käteni hänen vyötärönsä ympäri, halasin tiukemmin kuin koskaan ennen. En todellakaan tiennyt mistä nyt tuulee, mistä oli kyse, mutta en kyllä välittänytkään. Sain ehkä ainoan mahdollisuuden halata tätä rakasta tyttöä pitkään aikaan, ja piru vieköön, käyttäisin sen hyödykseni...!

Ja todellakin..
Kristie tuoksui niin huumaavalta. Se oli sekoitus makeaa ja kirpeää, jollain lailla lempeän tuoksuinen, lämmin tuoksu. Kuitenkin se sai ajatukseni sekaisin.
Huuleni hipaisivat kevyesti tytön kaulan ihoa, tuntien sen pehmeyden ja lämmön. Ja siinä vaiheessa Kristie kohotti kasvojaan olkapäästäni, vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi minua siitä aivan nenäni edestä, vain muutaman sentin päästä.
Ilmeeni mahtoi näyttää varsin epätoivoiselta, hänen siirtäessään toisen kätensä kaulaltani poskelleni, sitä pienesti silittäen.
Nojasin poskeni hänen kämmentään vasten, en lakannut katsomasta hänen silmiään. Kristie kallisti hennosti päätään eikä rikkonut katsettamme.

” Et tiedäkään miten pitkään olen halunnut tätä..”
Kristie kuiskasi äkisti, ilme jotenkin haikeana, hieman kärsivänä. Hänen kätensä lipui poskeltani, sormensa hipaisi alahuultani kevyesti.
Mieleni teki sanoa hänelle, että nyt hänellä oli mahdollisuus saada se, hänen täytyisi vain ottaa minut. Mutta pidin suuni vielä toistaiseksi kiinni, jos hän haluaisi jatkaa.
Mutta hän ei jatkanut, hän vain silitteli sitten taas poskeani, ei katsonut silmiini, mutta kasvoihini kyllä.

Aloin käydä kärsimättömäksi ja nostin toisen käteni hänen ympäriltään, sipaisin hänen hiuksensa korvan taakse oikealta puolen.
” Kristie.. Miksemme siis vain voi olla yhdessä?”
mumisin hiljaa, katsoen häneen ymmälläni. Ei hän ole korvike. Ei todellakaan. Ei mitään sellaista. Mutta tyttö ei vastannut minulle mitään, katsoi vain jotenkin ikävästi huuliini.
” Minä rakastan sinua... Eikö se riitä..?”
kuiskasin hänelle, murtuneena, siltikin yhä epätoivoisena. En voisi antaa hänen mennä.
Tytön silmiin näytti kohoavan kyyneleitä, ja sisälläni tuntui menevän kaikki pirstaleiksi.
Ei. Hän ei oikeasti.. En voinut myöntää sitä itselleni.. Sydämeeni viilsi niin kovasti, niin syvältä, että se tuntui tappavalta. Tuska lähti liikkeelle sydämestä, levisi siitä koko ajan enemmän ja enemmän, jalkoihin ja käsiin, koko vartalooni, kasvoilleni.
” Ei, älä..”
kuiskasin puistellen päätäni, mutta tyttö tarttui molemmin käsin kasvoihini, katsoi minuun pienesti täristen. Tyttö katsoi minuun hengittäen epätasaisesti, ääni värähdellen. Hän puisteli minulle pienesti päätään ja toi sitten kasvonsa lähemmäksi, painoi huulensa raottuneita huuliani vasten ja suuteli minua lujasti kyyneleen pusertuessa ulos suljetuista silmistään.

En halunnut menettää häntä. En voisi, en kestäisi sitä. Hän oli liian tärkeä. Hän oli tärkein..!

XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

Huhhuh, kirjoitin teille nyt tälläisen jatkon tänään, koko iltapäivän käytin tähän! Korvaukseksi viime osan myöhästymisestä. Ja tavallaan jo ensi viikonlopusta, jolloin osaa ei ilmesty.

Lähden Turkuun jo perjantaina, erääseen festariin ja sunnuntai-iltana vasta palailen, joten kirjoittelemaan kerkiä, enkä viikollakaan. Joten tämä on myös osin ensiviikon osa, osin korvaus edellisen myöhästymisestä!

SY, Jebbe.