#9. Kävely

-KristiePoV-

” Kristie, kultaseni. Mikä hätänä?”

En pysähtynyt kuuntelemaan äitini ääntä, kun hän huomasi minun ryntäävän pihan poikki ulko-ovea kohti kesken koulupäivän.
Olin livistänyt koulusta ennenkuin koulu oikeasti loppuikaan.
Äitini katsoi minuun hölmistyneenä kukkapuskan takaa jota hän parhaillaan laitteli nauttiessaan vapaapäivästään, mutta minä vain syöksyin sisälle heittäen kengät kiireesti jaloistani ja juoksin portaat ylös.

Minun oli pakko saada olla rauhassa, pakko...! Painauduin oveani vasten ja huokaisin raskaasti. Hätkähdin äidin äänen kuuluessa heti oven takaa.
” Kristie, avaa ovi.”
äitini pyysi, kun käänsin oven kahvan lukkoon.
” Kristie, mikä hätänä? Loppuiko koulusi jo?”
” Ei minulla ole mitään hätää..”
mumisin hiljaa, heitin laukun olaltani seinän vierelle ja istahdin sängylle. Suljin silmäni painaen kädet kasvoilleni ja vedin syvään henkeä.
Minun pitäisi rauhoittua, lopettaa itkeminen ja olla kunnolla.
Äidin ääntä ei kuulunut hetkeen, kai hän ymmärsi jättää minut nyt rauhaan, kun en todellakaan ollut aikeissa avautua ja kertoa tapahtunutta.

Heittäydyin vatsalleni vuoteelleni, etsin tyynyn pääni alle ja hautasin kasvoni siihen.

En tiedä paljonko kello oli kun olin tullut kotiin, en tiedä miten kamalalta olin näyttänyt, en tiedä oliko äitini yrittänyt puhua taas minulle, tiesin vain että päätäni särki kun heräsin.
Katsahtaessani kelloon yöpöydälläni, se näytti melkein viittä.
Kun sitten työnsin itseni istumaan ja pitelin päätäni voihkaisten, muistelin hetken tapahtunutta.
En kuitenkaan kauaa voinut sitä ajatella, vaan nousin hitaasti ylös ja raahustin ovelleni, nojasin hetkeksi pääni siihen ja nielaisin, vaikka suuni oli kuiva ja aukaisin sitten hiljaa oven, mennen kylpyhuoneeseen.

Katsoin tovin itseäni peilistä, punaisia silmiäni ja sekaisin olevia hiuksiani, kunnes pesin meikit kasvoiltani ja harjasin hiukseni, ottaen sitten särkylääkkeen jonka toivoin auttavan nopeasti päänsärkyyni.

En ollut valmis puhumaan asioista kenellekään, joten menin alakertaan sanomaan äidilleni ja isälleni, että jos Tom tai Gustav tulisi tänne, en haluaisi nähdä heitä.
Astuin huokaisten viimeiseltä portaalta alas ja kurkistin keittiöön, joka oli tyhjä. Kai se olisivat olohuoneessa, joten suuntasin sinne seuraavaksi, mutta matkani ei kerinnyt edetä pitkälle kun pysäytin itseni.

Isäni katsoi minuun vakavana, hieman vihaisen oloisena. Hänen otsansa olivat rypyssä ja harmaantumaan päin olevat vähäiset hiukset sekaisin.
Nielaisin hiljaa ja laskin katseeni lattiaan.
” Rehtorisi soitti meille äskettäin, Kristie.”
Hän sanoi minulle, ja nyökäytin päätäni pienesti. Vedin syvään henkeä ja kohotin katseeni heihin. Isä viittasi sohville päin ja kävelin hänen ohitsee istumaan tyhjälle sohvalle, kun hän istui äitini viereen. Molemmat katsoivat minuun huolestuneina, selvästikin, mutta eivät sanoneet mitään.
Huokaisin ja päätin lopulta kertoa totuuden, muuten hommaisin itseni vain pahempaan pulaan tämän kaiken kanssa.

” En törmännyt mihinkään oveen, vaan Melrose löi minua.”
mutisin vaitonaisena ja ristin jalkani sohvalle hiljentyen sitten. Äitini haukkoi henkeään, minä suljin silmäni pystymättä katsomaan heitä.
” Jatka.”
isä kehotti, vakaalla äänellä, rauhallisena, vaikkakin kireänä.

” Ja tänään.. Hän tuli taas uhkailemaan minua koulussa...”
” Minkä takia?”
” Koska... Koska hän luulee, että aijon viedä Billin häneltä.”
kuiskasin, kun en enempää ääntä saanut suustani. Aukaisin silmäni vaitonaisena ja kohotin katseeni vanhempiini varovasti. Voi miten halusinkaan muuttaa koko jutun aivan toiseksi!

” Kristie, rehtorisi oli puhunut heidän kanssaan, Gustavin ja muiden. He olivat kertoneet kaiken rehtorillesi. Hän sanoi, että tämä Melrose saa kyllä rangaistuksen.”
isä kertoi, mutta puistelin päätäni hänelle.
” Luuletko, että se auttaa yhtään mitään?”
mumisin, oikeastaan melkein kivahdin.
En halunnut keskustella tästä enää, kaikki tämä oli aivan liikaa vielä.
Laskin jalkasi alas sohvalta ja nousin seisomaan, vilkaisten vanhempiini, mutta pakenin kuitenkin nopeasti takaisin huoneeseeni, jossa suunnittelin pysyväni koko loppu päivän.

Oli hankalaa, jättää vastaamatta Gustavin ja Tomin puheluihin joita sateli puhelimeeni vähän väliä. Tiesin heidän olevan huolissaan, mutta en halunnut puhua heidän kanssaan vielä. He olivat molemmat käyneet yhdessä myös täällä, mutta onnekseni vanhempani eivät antaneet heidän tulla sisälle tällä kertaa.

Olin myös peittänyt näköyhteyden Billin huoneeseen, sillä en halunnut hänen taikka Tomin tulevan ikkunaan pällistelemään minua.
En tiennyt mitä Bill ajatteli kaikesta, miten hän suhtautui tähän, mitä hän oli Melroselle sanonut, olivatko he vielä yhdessä?

En halunnut edes ajatella koko poikaa nyt, halusin olla hetken rauhassa.

Mutta kuitenkaan, en pystynyt estämään itseäni, haluani kurkistaa verhon raosta sinne.

Ja kuten olin arvellutkin, Bill oli siellä, mutta niin oli myös Melrose.

Hetken aikaa katselin heitä, miten he näyttivät käyvän kiivasta keskustelua. Melrose näytti hätääntyneeltä ja itkuiselta, Bill ärsyyntyneelta. Pieni tunne sydämessä kertoi vahingonilosta, mutta käännyin kuitenkin pian pois ikkunan puolesta.
Olin yksinkertaisesti kamala ihminen, hyvin itsekäs sellainen.
Iloitsin, kun muilla oli suhde rakoilemassa, kun heillä ei mennyt hyvin, kiitos minun.

En kestänyt enää jököttää sisällä, vaan halusin ulos liikkumaan. Kävelylle, juuri niin.

Lähdin alakertaan vedettyäni hiukseni ponnarille ja laitoin siellä kengät jalkoihini.
” Menen käymään kävelyllä.. Tarvitsen raikasta ilmaa.”
mutisin nopeasti vanhemmilleni, ennenkuin työnsin oven auki edelläni ja painuin nopeasti iltaauringon värjäämään iltaan.

Kävelin ripein askelin pihaltani tien varteen, kääntyen sitten oikealle koska en halunnut kulkea Kaulitzien talon ohitse.

Pojat.
Niistä oli vain haittaa.
Totuus numero 01: He eivät osaa pitää suutaan kiinni.
Totuus numero 02: He tuottavat vain sydänsuruja ja pettymyksiä.

Ja totuus numero 03: Et siltikään voi elää ilman heitä.

Huokaisin raskaasti, kohottaen katseeni maasta.
Tarkastin että keinut olivat vapaina, ennenkuin suuntasin askeleeni rapisevalla puistotiellä niiden luo, ja istuuduin toiseen.

Pääni oli sekaisin.

Ensinnäkin Bill.
Hänet olen halunnut jo... ties kuinka pitkään, tai no tarkalleen ottaen koko yhdeksännenluokan ajan, mutta hän on pysynyt yhdessä Melrosen kanssa jo viime lukuvuodesta lähtien.. Joten mikä minä olisin heidän väliin tulemaan..
Bill... Bill rakastaa Melrosea.. Aivan varmasti.. En ole koskaan kuullut hänen sanovan sitä, tai kenenkään muun kertoneen sitä, mutta.. Pakkohan hänen oli.
Ja nyt kun Bill sai tietää Melrosen olevan tuskani aiheuttaja, se sekoitti heidän välinsä, mutta en usko sen mitenkään vaikuttanut Billiin niin, että hän haluaisi sitten minut.
Ehkä tämä aiheutti eron heidän välilleen, koska olemme Billin kanssa ystäviä, hyviä sellaisia, mutta muuten.. Ei.. Ei Bill halua minusta mitään muuta kuin vain luotettavan ystävän, vaikka onhan hänellä Tom, veljensä.. Mutta ymmärrän kyllä jotenkin, että hän ei voi kertoa ihan kaikkea edes hänelle. Vaikka minulla ei olekaan sisarusta.
Tom on minulle hyvä ystävä myös.. Olenhan tuntenut hänet lapsesta saakka. Hän on aina ollut kuin veli minulle, ja Billkin oli, ennenkuin huomasin tunteeni häntä kohtaan, ennenkuin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miltä näytin, miten käyttäydyin hänen seurassaan, miten hän oli miehistynyt, miten hänestä oli tullut hurmaava...

Pudistin päätäni itsekseni.

Toisekseen Gustav.
Hän oli, ja on yhäkin paras ystäväni.
Hän on luotettavin, rehellisin, lempein ja huolehtivaisin henkilö kenet tiedän. Gustav on aina ollut tukenani, aina lohduttanut minua, puolustanut minua, ollut vierelläni, kun muut ovat kaikonneet.
Gustav on ollut aivan uskomaton ystävä.
En tajua, miten hän on kestänyt minua kaikki nämä vuodet.
Hän on aivan omanlaisensa henkilö, hänellä on oma huumorinsa, hän ei välitä muiden ajatuksista itsestään, hän tekee mitä tahtoo, pitivätpä muut siitä tai eivät.
Juuri aivan ihana persoona.
Ja hän rakastaa minua, omana itsenäni. Minun ei tarvitsisi muuttua ja olla toisenlainen, olla kuin kopio Melrosesta saadakseni haluamani henkilön.
Vaan Gustav ottaisi minut tällaisena. Juuri tällaisena...

Ja minäkin rakastan häntä...

… mutta erilailla, kuin Billiä.

XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

Anteeksi, tämä osa tulee vähän normaalia myöhempään. :/ Pahoittelut että jouduitte odottamaan, tässä se nyt kuitenkin on!

SY, Jebbe.