OIisin kosinu Billiä, mutt kaikki meni pieleen. Puristin sormuksen nyrkkiini.
" Kaikki on pielessä!" parkasin hiljaa ja painoin pääni käsiini. Kaikki oli menny vaan huonommaks Billin lähdön jälkeen..

--

(- Jos haluatte taas musiikkia, ottakaa Antti Tuiskun Tunturibiisi.)
Heräsin aamulla hiljaisuuteen.. Nykysin oli niin kylmää ja liian tyhjää nukkua parisängyssä yksin.. Puristin tyynyä käsissäni. Kaipasin niin paljon Billiä..
" Miks sun piti kuolla..?" kuiskasin hiljaa, mutt kukaan ei vastannu. " Tom? Oot sä hereill?" Gustav huhuilu oven takaa. " Joo, tuu vaan sisään." vastasin. Gustav tuli.
" Mikä olo?" Gustav kysy istuen tuolille. " Ihan ok." vastasin ja möngin käsieni varaan. Gustav nyökkäs hiljaisena. " Oliko sulla jotain tärkeääkin?" kysyin ja kallistin päätäni. " Tuota noin.. Tänään ois se yks haastattelu.. Mutt me ajateltiin Georgin kanss, ett ehkä se kannattas perua.." Gustav sano hieraisten niskaansa. Katoin sitä hetken hiljaa... Sen haastattelun piti koskea meidän uutta albumia..
Laskin katseeni.. ' Mitähän siitäkin tulee, kun Bill ei ole äänittämässä lauluaan?' ajattelin. "Ei. Älkää peruko.." sanoin. " Me mennään sinne. Monelta se on?" kysyin ja etin samalla vaatteita katseellani. " 15 aikaan." Gustav sano yllättyneenä. Nyökkäsin ja kourasin vaatteet sängyn alta.
Gustav vilkas ympärilleen. Sen katse jämähti kultasormukseen pöydällä, ja se nosti sen käteensä varovasti.
" Tom." Gustav mumis. " Mm?" " Mikä tää on?" Gustav kysy ja nostin katseeni siihen. Mun katse nauliutu sormukseen. Hiljenin.. " Se ois ollu Billin synttärilahja.." mutisin Gustaville vilkaisten sitä ja vedin paidan ylleni.
Gustav nyökkäs laskien sen pöydälle takas. " Bill ois varmasti pitäny siitä." Gustav sano vielä lohdutukseks, ennenku lähti.
Huokasin raskaasti. " Sitä mäkin luulin.." mumisin.

Kolmen aikaan päivällä me oltiin siellä studiolla haastatteluun valmistautuneina.
" Hei, olen Sam Bravosta." haastattelijamme esitteli ittensä ja kättelin sitä nyökäten muiden jälkeen.
" Ensiksi haluan osoittaa osan ottoni Billin vuoksi." mies sano. Nyökkäsin kiitokseksi.
" Noniin. Teillä on siis kolmas albumi tekeillä. Miten äänitykset jatkuvat, kun Bill ei ole mukana?" mies kysy. Nostin mikin käteeni. " Samalla lailla kuin ennen. Olemme järjestäneet levylle pienen yllätyksen faneille, ja kappaleita on kyllä pari kappaletta vähemmän kuin Zimmer 483 ja Schreissä, valitettavasti." kerroin. " Mikä on tämä yllätyksenne?" mies uteli. " Emme paljasta sitä vielä." vastasin suoraan, melkein jopa kylmästi. " Ahaa, vai niin." mies totesi.
Haastattelu jatku sitä samaa rataa eteenpäin, niinku ennenki. Gustav ei sanonu mitään haastattelussa juurikaan, Georg välillä. Muuten mä hoidin sen kokonaan, yksin... Ilman Billiä..
Lähettiin lopulta kotiin, ja matka tuntu kestävän ikuisuuden.
' Tästäedes voitte elää normaalisti elämäänne rauhassa onnellisesti....'
Niin se mies lupas mulle.. Mutt ei me onnellisesti voitukkaan elää kovin kauaa.. Vaan muutama hupsu päivä.. Huokasin ja painoin silmäni kiinni.
En kestäny tätä hiljaisuutta enää..

Parin vuoden päästä:
Pari vuotta kulu nopeesti. Me oltiin julkastu uus levy, ja nyt me etsittiin uutta jäsentä bändiin. Meillä oli just menossa hakijoiden kuuntelu.
Niin, palataan siihen levyyn viel. Meidän yllätys oli muistokappale Billille. Se oli ballaadimainen, mutt samalla rock. Siinä ei ollu laulua, vain mun kitaran ja Georgin basson säestys, ja Gustavin rummut taustalla.
Kaikki meistä arveli, ett Bill ois pitäny siitä kappaleesta, ja ois varmana keksiny siihen sanat, jos eläis.
Fanitki oli samaa mieltä meidän kanssa siitä. Ne arveli ett Bill ois rakastanu sitä kappaletta, ja keksiny siihen mahtavat sanat.
" Sori, mutt et ole ihan mitä haemme." Georg mutis yhteisen päätöksen lopuksi jollekkin naiselle, joka oli yli 30.vuotta. Sillä oli kauhean korkee ääni.
Järkyttävin hakijoista oli 70.vuotias vanhus!!
Sen puheesta ei saanut selvää, eikä sillä ollu edes hampaita. Ei sopis meidän imagoon sellane.
" Seuraava." huusin ett oven taakse kuultas. Joku nuori nainen asteli sisään. Kohotin toista kulmaani hiljaa.
" Minkä ikäne toikin on?" Gustav mumis ihan hiljaa.
" Hei olen Nadja." nainen sano saksaksi, jossa oli venäläistä murretta mukana. Georg nyökkäs sille merkiks ett se vois antaa laulunsa kuulua.
Nainen alko laulaa jotain balladia saksaksi.
Hätkähin tuolissa huomattavasti.
" In die Nacht.." mutisin hiljaa kuunnellen laulua. Ääni oli kaunis.. Uskomaton. Venäläinen murre ei häirinnyt lainkaan laulua.
" Uskomatonta.." sanoin laulun loputtua. " Otamme sinuun varmasti yhteyttä myöhemmin." Georg lupas hymyillen naiselle. Nadja kiitti ja lähti hymyssä suin.
" wou.." huokasin. " En ois uskonu kenenkään laulavan.. Sitä kappaletta.. Übers Ende der Weltiä nyt osasi odottaa ja Redeniä, mutta ei In die Nachtia.." jatkoin.
" Jep, yllätys se oli meillekkin." Gustav sano kuulostaen yhtä hämmästyneeltä.
Ja niin päivä taas meni.
Pari muutakin hyvää laulajaa löyty, molemmat niistä oli miehiä.
Josh ja Mike.. Ne oli miesten nimet...

(- Antti Tuiskun Vaarallinen ja Ota kuva :D Anteeksi jos ette pidä Antista, ite satun tykkäämään, alusta asti tykänny 8D)
Iltpäiväst oltiin taas kotona.
Gustav teki ruuaks sitä makaronilaatikkoa, ja tällä kertaa se istu koko paistoajan uunin edessä, vahtien ettei se kärähdä, niinkuin viimeks kun se teki sitä talon palaessa.
Gustav oli tyrkänny siihen jotain uutta maustetta, joka oli liian tulista mulle. Kittasin monta lasii vettä sammuttaakseni palon kielestä.
Ruuan jälkeen löhöttiin sohvall.. Muutakaan tekemistä ei ollu..
Mä lähin lopulta yläkertaan. Aukasin pussin sängyltäni ja vetäsin pari uutta lippistäni sieltä. Olin ruvennu taas kerää niitä enemmän, ku kaikki oli palanu tulipalossa. Nyt mulla oli jotain 20 lippistä, mutt viel puuttuis monia.
Järjestin ne siististi kaappiin ja laitoin ovet hiljaa kiinni. Painoin pääni oven kaappiin.
' Hei Bill.... toivottavasti sä voit hyvin.. Mä en nimittäin voi.. Mua oksettaa... Pelkkä ajatuskin että joku korvais sun paikkas meidän bändissä, saa mut oksentamaan..' ajattelin.
Olin nykysin ruvennu puhumaan Billille ajatuksissani.
Jos ääneen rupeisin puhuu, muut pitäs mua hulluna, ja heittäsivät mut hullujenhuoneelle.
Nappasin hupparin mukaani ja lähin alakertaan. "Meen kävelee..." mumisin ja lähin ovesta ulos ku sain kengät jalkoihin.
Katsahin taivaalle. Aurinko laskeutus muutaman tunnin päästä.
Lähin kävelee puistoon..
Potkin kiven tieltäni. Laitoin kädet hupparin taskuihin pitäen katseen maassa.
Kävelin hiljaa puiston läpi... Tunti kului nopeasti siellä.
Istahin lopulta illan päätteeks penkille, joka oli meidän kodin vastapäätä tientoisella puolen.
Kattelin sitä taas.
En huomannu vanhusta, joka raahusti mun luo. " Saako tähän istua?" se kysy multa. Nyökkäsin sille ja kattelin taloa hiljasena..
' Minkähän laiseksi Bill ois sisustanu huoneensa?' mietin hiljaa, murheellisena.. Bill ei pääsis sisustaa sitä koskaan.
" Miksi noin murheellinen, nuori mies?" vanhus kysy. Katsahin siihen.
Huokasin. " Mä oon menettäny kaksoisveljeni, joka oli mulle tärkeintä maailmassa.. Nyt mä oon yksin.." kerroin katellen kenkiäni. " Tosin Billin kuolemasta on jo yli 2. vuotta." jatkoin.
Vanhus nyökkäsi. Katoin hetken sitä. Miehellä oli päässään isohuppu, joten en nähny sen kasvoja. Sen ääniki kuulosti hyvin nuorekkaalta, vaikka matala olikin.
Miehellä oli yllään vaaleat vaatteet, siistit ja puhtaat.
Vein katseeni taloon. Mies hymähti hiljaa. " Minusta tuntuu, että veljesi on vielä luonasi." mies sanoi. Vein katseeni siihen merkillisesti. " Mitä sä tarkotat? Bill on kuollu, se ei voi olla täällä.." sanoin hiljeten loppuun. " Mm.. Nuori mies.. Sinulla on paljon opittavaa.. Veljesi elää sydämessäni, joten on aina luonasi." mies kerto. Sit se valkeni mullekkin.. " Niin..." mumisin ja katoin meidän taloa.
Mies oli oikeessa, Bill on täällä vielä, tulee aina olee.
Äkisti huomasin sivusilmällä jotain miehen rykästessä. Huomasin sen hupun alta pilkottavan lippiksen reunaa.. Se näytti tutulta. Käännyin kattoo sitä tarkemmin.
' Mistä lähtien vanhukset on käyttäny räplippiksiä?' kysyin iteltäni. " Tuota.. Mistä saitte tuon lippiksen?" kysyin varovasti. " Öhh.. Lapsenlapseni antoi sen minulle." mies kähisi vetäisten huppua enemmän päähänsä. ' Täss on jotain hämärää nyt..' ajattelin.
" Anteeks, mut mun on pakko tehä tää." sanoin ja vetäsin hupun pois sen päästä.
Mies tarras äkisti huppuunsa ja piti sen tiukasti päässään pompaten ylös. Katoin miehen päätä ja mun suu raotti hieman.
Näin vilauksen mustista pitkistä hiuksista, jotka heilahti tuulessa. Huomasin sen kädet. Ne oli sileet, ja kynnet.... Ne oli mustaks maalattu..
Nousin ylös, ja samantien mies lähti juoksee pakoon.
Katoin miten hoikka se on.. " Ei.. Vanhukset ei oo noin hoikkia oikeasti.." mumisin itelleni pudistellen päätäni..
'Täss on jotain merkillistä..' ajattelin. Vanhuksilla ei oo pitkiä mustia hiuksia, eikä ne oo noin hoikkia, taikka sileäihoisia. Ja vanhukset ei todellakaan lakkais kynsiään mustiks!!

--

Arvaatteko jo juonen? :D tai mystisen vanhuksen? :) En usko että se jäi kellekkään epäselväks. Vielä 2 osaa ainakin kirjotan, ok? :D En osaa lopettaa tätä koskaan :'D