#10. Ei enää niinkuin ennen

-KristiePoV-

Ärsyttävä herätyskelloni alkoi pirisemään.
En olisi millään jaksanut nousta ylös.
Mutta pakkohan minun oli nousta ja mennä kouluun, vaikka en halunnut kohdata tiettyjä kasvoja. Varsinkaan Melrosea, hän varmaan kihisi kiukusta.

Heitin kuitenkin peiton nopeasti syrjään, kipitin kylpyhuoneeseen pesemään kasvoni ja sitten puin ylleni.
Tarkistin että minulla oli kaikki päivän tuntien aineiden kirjat mukana, sitten hyppelehdin alakertaan syömään aamiaistani.
Olin kerrankin ajoissa, joten pystyin hyvin keskittymään pelkästään syömiseen.
Vaikkakaan minulla ei ollut juuri ruokahalua.

Pakko minun oli kuitenkin viimein lähteä koulua kohti.

Vedin lapaset käsiini kävellessäni kun aamu oli normaalia viileämpi vaikka oli jo melkein kesä tai sitten minä vain kuvittelin viileyden.

Kävelymatkan aikana en kohdannut ketään muuta oppilasta, onnekseni, sillä en olisi varmaankaan ollut vielä täysin valmis kohtaamaan supisevia kasvoja.
Koulussa ne kyllä viimeistään kohtaisin, se oli varmaa.

Kun sitten kuitenkin astuin koulun ovista sisään, astellen aulaan ja suunnaten kohti ensimmäisen tuntini luokkaa saatoin hyvin tuntea muutamien ihmisten katseiden niskassani.
Riisuin lapaset koululaukkuuni ja potkaisin kengät jaloistani naulakon alle.
Tarkkailin varovaisena ympärilleni, ristien käteni puuskaan ja jäin odottamaan muita luokkalaisiani.

” Kristie, mikä on piin arvo?”

” Kristie!”

” Öhh...? Anteeksi, en kuullut kysymystä.”
mumisin hämmentyneenä.
Olin ollut aivan liian ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota toisiin, havahduin vasta kun Gustav tönäisi minua olkapäästä varovasti.
” Niin niin... Kysymys oli että mikä on piin arvo?”
” 3, 14..”
” Aivan.”
opettaja nyökäytti päätään ja puistin pienesti päätäni, katsahtaen Gustaviin kun hän tyrkkäsi vihkonsa eteeni. Hän oli kirjoittanut jotain.

” Päästätkö minutkin toiseen maailmaasi?”

Nuo muutamat sanat saivat minut pienesti naurahtamaan, piristymään hetkeksi. Gustav oli mitä parhain ystävä, tajusin sen vasta nyt paremmin. Hän oli aina siinä, minun vierelläni.

” Ehkä jonain päivänä, Gustav, jonain päivänä.”

Matematiikantunti meni nopeasti, liekkö se johtui siitä että olin ihan muualla koko ajan.
Mutta kuitenkin. Pääsin onneksi pian nauttimaan rauhasta ruokalassa, tai no, ainakin luulin niin...

” K... Hei... ”
kuulin Tomin äänen, ja kohotin katseen ruokalautasestani. Tom laski tarjottimensa pöydälle ja istui vastapäätäni.
” Hei Kristie...”
Bill. Ähh. Laskin katseeni ruokaani ja nyökkäsin vain kaksosille hiljaa. Bill istui minun vierelleni. Se sai perhoset lepattamaan vatsassani, sydämen tykyttämään ja veren kiehumaan suonissani, mutta en halunnut sitä nyt! Halusin olla... Rauhallinen. Halusin päästä eroon tästä tunteesta, tunteista.
Ne olivat tähän asti vain alkaneet tuottaa harmia. Mitään muuta en saanut niistä vastineeksi, kuin tuskaa, sydänsuruja ja harmia.
” Miten voit...?”
Bill uskaltautui kysymään minulta hetken päästä. Kohautin hartioitani ja huokaisin, laskien haarukan kädestäni. Tuohon ruokaan en koskisi enää tikullakaan.
” Ihan.. Okei.”
mumisin, kohottaen katseeni varovasti Tomiin edessäni. Tom katsoi minuun kulmiensa alta vaitonaisena, vilkaisten Billiin vierelläni. Nielaisin hiljaa ja laski kädet pöydältä syliini.
Minulle tuli jotenkin hirmu.. Kutistunut olo. Kuin olisin painunut kasaan.
” Mi.. Minun pitää mennä.”
mumisin nopeasti suustani ja tartuin tarjottimeeni.
” Kristie, älä mene vielä! Odottaisit hetken.”
Tom sanoi hätäisesti, mutta puistelin päätäni ja nousin pöydästä. En voinut keskustella heidän kanssaan eilisestä, en vain kyennyt siihen.
Mikään, yksinkertaisesti mikään, ei ollut enää niinkuin ennen, niinkuin vielä eilen.

Gustav onnekseni jätti kyselemättä asioista, antoi vain olla, antoi minun olla omissa maailmoissani tänään. Olin kiitollinen siitä hänelle, että hän käyttäytyi kuin kaikki olisi normaalisti. Ja se oli mitä juuri nyt eniten kaipasin, mitä halusin.

Toisaalta halusin olkapään, mitä vasten itkeä, jonkun joka halaisi ja lohduttaisi, ei sanoisi mitään vaan olisi vain siinä.
Gustav.
Hän oli se henkilö, mutta olimme koulussa, nyt ei ollut sopiva hetki ja hänellä ei olisi minulle aikaa koulun jälkeen. Hänellä on omakin elämänsä, omatkin murheensa.

Päästin helpottuneen huokaisun huuliltani, kun opettaja antoi kotitehtävämme ja päästi meidät lähtemään kotiin. En olisi varmana kestänyt enää tuntiakaan luokkalaisiani, jotka vain riehuivat tunnista toiseen, eivät keskittyneet tuntiin niinkuin minä ja Gustav. Jotka vain supisivat eilisestä.

” Koita pärjätä. Soita minulle illalla, jos siltä tuntuu.”
Gustav sanoi koulun pihalla, puhuen ensimmäistä kertaa tänään eilisestä.
” Okei, nähdään.”
vastasin ja painoin silmäni hetkeksi kiinni, kun Gustav painoi suukon otsalleni.
Hmh..
Kaikki varmaan luulivat että seurustelisin hänen kanssaan. Kun annoin hänen tuolla lailla suukottaa, kun en tehnyt mitään kiistääkseni nuo huhut.

Katsoin hetken aikaa miten hän lähti omaan suuntaansa, minä lähdin vastakkaiseen.
Hymähdin pienesti itsekseni, vedin lapaset taas käsiini vaikka aurinko paistoi suoraan kirkkaalta taivaalta.

Nyt kun ajattelin, niin enpä ollut nähnyt Melrosea koko päivänä... Ehkä hänellä ei ollut pokkaa tulla kouluun tänään, tai sitten se johtui hänen rangaistuksestaan mistä lie, millainen sekin sitten mahtoi olla.
Puistelin päätäni ja kohotin katseeni asfaltista eteeni, yrittäen viedä ajatukseni muualle.

Nyt olisi viikonloppu, ja sitten ensiviikko olisi... Viimeinen kouluviikko.
Viikon päästä lauantaina olisi kevätjuhla ja minä ja Bill.. Meidän pitäisi esittää yhdessä laulu.. Mitä kaikki ajattelisivat...?

Yllättäen tunsin otteen ranteessani, joka veti taaksepäin ja pisti minut pyörähtämään ympäri. Näin Billin kasvot, näin hänen läpitunkevat ja hellyyttävät silmänsä, näin hänen hengästyneen ilmeensä.
Kavahdin sitä kaikkea säikähdyksestä taaksepäin, ja Bill näytti hetkeksi hämmentyvän kunnes tuntui ymmärtävän että säikäytti minut kun ei päästänyt pihaustakaan.

” Kristie, haluan kertoa sinulle jotain.. Mitä en kerinnyt kertomaan ruokalassa kun lähdit.”
Bill alkoi selittämään, niin nopeasti kuin pystyi ja laittoi samalla pääni pyörälle.
” Bill, älä vitisi, en halua kuulla mitään eilisestä...!”
inahdin hänelle anovasti. Pääni vielä räjähtäisi tänään, jos vanhempanikin alkaisivat kotona jauhamaan eilisen tapahtumista.
Bill sulki suunsa hiljentyen ja katsoi minuun vaienneena, mutta minä vein katseeni muualle, alas maahan.
Katseeni kuitenkin kohtasi käteni, jonka olin puristanut nyrkkiin., ranteeseeni, josta Billin käsi piti kiinni. Ei ilkeästi ja voimalla puristaen, niinkuin Melrose eilen, vaan varovaisen hellästi, pehmeästi.

” Kristie, minä jätin Melrosen.”


XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

Noniin, anteeksi tämä pitkä viivästyminen! Toivottavasti vielä jaksatte lukea tätä novellia ja kommentoida sitä, vaikka minä sitten myöhästelinkin sen ilmestymisen kanssa. :( En millään kyennyt kirjoittamaan aikaisempina viikkoina, ajatukseni olivat ihan lukossa ja tekstiä ei syntynyt millään.
Tänä aamuna sitten päässäni napsahti miten pystyisin jatkamaan, ja tässä tulos, toivottavasti se on kommentin arvoinen!

Sy, Jebbe.

Ps. Jännä juttu muuten, että teistä tuntuu kuin olisin jauhanut paikallani viimeiset osat, minusta itsestäni tuntui että etenin hirveällä vauhdilla! :o