-MiriamPoV-

Purin huuleeni, tietäen, että kysymykseni ajoitus ei ollut ollenkaan parhaimmasta päästä, varsinkaan nyt, kun Tom oli vielä toipumassa leikkauksestaan ja koko onnettomuudesta. Minä selvisin melkein vain säikähdyksellä, kun Tomin kävi pahemmin.

Kohotin katseeni arkana Tomiin, ja katsoin hänen rauhallisiin kasvoihinsa. Tom kohotti pienen hymyn huulillensa, joka sai minut jotenkin varautuneeksi, enkä tiennyt mitä odottaa, negatiivista vai positiivista vastausta. Tämä asia piti kuitenkin saada nyt selvitettyä, en halunnut salata sitä.

” Mimi, totta kai mä pidän. Miksen pitäisi?” Tom vastasi ja pieni ääni päässäni soimasi minua, kun en ollut esittänyt kysymystä tarpeeksi selvästi. Huokaus karkasi huuliltani ja puistelin päätäni. ” Sä et nyt ymmärrä...”
” Viitsisitkö sitten selittää tarkemmin?”
” Kun....”
” Onko sulla vauvakuume vai?”
Hätkähdin Tomin kysymystä, miten suoraan turhaa kainostelematta se tulikaan hänen suustaan ja käänsin katseeni häneen hämilläni. Tunsin kuumotuksen poskipäilläni ja tajusin punehtuneeni, kun Tomin kasvoille nousi vino hymy.
” No.. Siis... Tavallaan, joo..” sopersin hämilläni ja laskin katseeni, hetkeä myöhemmin tarttuen Tomin käteen ja suljin sen omieni sisään, katse käsissämme. ” Oikeastaan.. Kun siis.. Huoh.. Tom, älä nyt järkyty ja kuole siihen, mutta... Me saadaan vauva.. Vuoden vaihteessa... Tammikuussa.”
ähkäisin sanat väkisin ulos suustani ja pidin katseeni alhaalla, en uskaltanut millään kohdata Tomin katsetta, joka voisi hyvin työntää minut pois, ja käskeä tekemään abortin. En uskonut stä Tomista, mutta.. En oikein tiennyt tarkalleen mitä hän sitten ajattelisi tästä. Kuuntelin vain pitkää hiljaisuutta purren huultani.

” Kusetat...?”
” ….Mitä...?”
” Sä kusetat nyt mua?”
” En... Tom, mä olen tosissani. Mä en tiennyt itsekään ennen onnettomuutta, vasta kun lääkäri itse kertoi sen mulle.”

Ja taas pitkä hiljaisuus, joka raastoi korviani.

” Oikeesti...?”
” No ihan oikeesti.”
” Oikeesti oikeesti?”
” Tom!”
” Okei, uskotaan!” Tom nauroi lempeästi ja puristi kättäni. Katsoin häneen otsa kurtussa, hivenen tuohtuneena. En tajunnut miten hän saattoi nyt leikkiä tämän asian kanssa, joka oli vakavaa.
” Wau... Vielä viimeisen kerran; Oikeastikko? Me oikeasti saadaan yhteinen lapsi?”
” Tom, sä kiristelet mun hermoja ihan tahallasi!”

Huokaisin raskaasti hieman ärähdyksen suuntaan, kun mies vain rupesi taas nauramaan omalle ärsyttävyydelleen, ja puistelin päätäni.
” Viitsisitkö oikeasti kertoa mitä ajattelet asiasta?” kysyin jo anovasti. Mitä nopeammin saisin tietää Tomin mielipiteen, sitä nopeammin voisin tehdä päätöksen vauvan suhteen.
” Mimi kulta, etkö sä tiedä että lapsi on paras lahja mitä nainen voi miehelle antaa?” Tom kysyi hellästi, kohottaen leukaani että pääsi katsomaan silmiini tummilla silmillänsä, läpitunkevalla katseellansa. ” Tai ei sittenkään. Rakkaus on lahja. Mimi, mä olen iloinen, tietysti. Iloinen, että sä et salannut raskautta multa. Meistä tulee vielä soma, pieni perhe.”
Katsoin mieheen hämilläni. Oliko hän oikeasti tosissaan, vai pelleilikö hän vain taas. Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni ja yritin saada selkoa miehen katseesta, josko siitä paljastuisi totuus. Mutta se kertoi samaa kuin Tomin sanat. Tom vetäisi minut kainaloonsa jollakin ihmeellisellä liikkeellä, enkä minä laittanut vastaan tällä kertaa.
” Sä et taida uskoa mua, vai?” Tom kuiskasi korvaani, painaen suukon hiuksiini sen jälkeen. Puistelin päätänsi pienesti.
” Ei, kyllä mä uskon, kuvittelin vaan, että sä olisit... No.. Ei mitään.”
mumisin ja leikin hiljaa Tomin sormilla katse niissä. Mies hymähti hiljaa vieressäni ja päästi huokauksen kuuluville. ” Sä voit kertoa mulle, jos jokin painaa sun mieltäs.”
En vastannut siihen mitään, sillä ei ollut mitään kerrottavaa. Ei mitään tärkeää.

-TomPoV-

Mimi tuntui jotenkin vaitonaiselta, vaikkakin jo suurin asia oli kerrottu. Me saisimme lapsen... Uskomatonta. Eihän me oltu suunniteltu lapsen hankkimista, ei vielä, mutta ei minulla mitään vauvaa vastaan ollut. Tulisin rakastamaan sitä yhtä paljon, kuin muitakin, jotka ehkä saisimme tulevaisuudessa. Katselin Mimiä vieressäni, ja laskin katseeni hetkeksi hänen vatsaansa. Ei se vielä ollut pyöristynyt, joten ei hän kovinkaan monella kuukaudella voinut vielä olla. En jaksanut ruveta laskemaan kuukausia, jos kerran lapsi syntyisi lääkärin mukaan tammikuussa. Miten Mimi ei itsekään ollut huomannut? Eikö hänellä ollut aamupahoinvointia tai mitään muita oireita? Ei nähtävästi, tai ne eivät vain alkaneet vielä. Ähh, mikä minäkin olin sanomaan kun en tiennyt asioista yhtään mitään.

” Kumman sä haluisit mieluummin?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen, kun huoneen hiljaisuus alkoi jo tuntua inhottavalta. Mimi katsahti minuun ihmeissään, kunnes pieni hymy nousi tytön huulille.
” Ei ole mitään väliä, kumpi se on, kunhan se on vain terve.” Mimi vastasi, juuri tyypilliseen tapaan, miten naiset yleensä vastasivat tuohon kysymykseen. Nyökäytin päätäni ja hymyilin vastaukselle. ” Entä sinä itse?”
Jäin hetkeksi miettimään.
Pieni tyttö olisi ihana, jolle Mimi varmasti laittaisi kaikenlaisia röyhelöitä ja vaaleanpunaista, ja sitten vanhempana hän olisi yhtä kaunis kuin äitinsä, siitä olisin varma.
Mutta entäs oma poika sitten? Se olisi mahtavaa. Voisin opettaa häntä soittamaan kitaraa -tietysti voisin myös tyttärelleni opettaa- ja tekisimme kaikkea mahdollista mitä isä ja poika voisivat.
” Ei mitään väliä.” vastasin lopulta ja virnistin pienesti perään, Mimin puristaessa kättäni lämpimästi. Painoin suukon tytön olkapäälle ja kuulin hänen heleän naurunsa, joka sai sydämeni vieläkin villiintymään.

Tiesin että Mimi oli kaikkea mitä tarvitsisin elääkseni. Hän oli kaikkeni, nyt ja aina, tulisi olemaan kuolemanikin jälkeen toisessa elämässäni. Hän ja lapsi. Mikään muu ei enää merkitsisi niin paljoa, ei edes oma elämäni. Tärkeintä olisi, että he pystyisivät olemaan onnellisia ja olisi joku, joka pitäisi heistä huolta.
Olisipa se sitten vaikka Gustav raukka, joka ei ollut vieläkään löytänyt naista itsellensä, tai joku muu, kuka olisi kunnollinen ja rehti mies. Sellainen, joka rakastaisi Mimiä omana itsenään, ei vaatisi häntä muuttumaan ja rakastaisi myös lastani, vaikka hänellä olisikin sitten outo huumori niinkuin minulla, tai vaikka hiukset olisivat siniset. Mimi oli kärsinyt niin paljon, että ansaitsi hitusen onnea. Sen minä haluan antaa hänelle, ja niin annankin, niin pitkään, kuin vain olen tässä maailmassa.

[Osan nro. 19 loppu]

~ Taas uusi osa! Jeij! Mutta joo, juhannus lähestyy, mitäs meinasitte tehdä? Ette kai vain juomaan kännejä vetämään ole menossa? ;) Itse otan juhannuksen rennosti ja saatanpa jotain laimeaa siideriäkin juoda, mutta ei sentään kännejä, ei porukat niin paljoa anna. :D Sittenpä olisi riparikin heti juhannuksen jälkeisenä tiistaina. Se kestää sen 10 päivää, sitten on pari vapaata välissä ja sunnuntaina konfirmaatio. Elikkä osaa ei ole tiedossa melkein kahteen viikkoon, liekkö kolmeenkaan, kun juhlien jälkeen meille tulee kotiin lattiahionta, enkä tiedä pystynkö siinä kiireessä kirjoittelemaan. ://
~ Huhuh, huomenna olisi mopokortin ajo, tai miksi sitä sanoisi, no, kuitenkin, se koe, jolla kortin sana jos läpi pääsen! Toivottakaa onnea! Jos läpi pääsen, laitan teille tänne kuvan skootteristani. ;)