Okei joo, muutama on jo kysyny että seuraako osaan jatkoa ja milloin mahdollisesti..

Tilanne on nyt niin, että tänne ainakaan ei jatkoa ilmesty. Twinlandiin olen alkanut julkaista osia, jossa saan rakentavampaa palautetta kuin täällä. Näin pystyn kehittymään paremmaksi.

Joten, jos haluatte jatkoa lukea, lukekaa se twinlandista:

http://p1.foorumi.info/twincest/index.php

-Jebbe.

Osa 3: Lamborghini Gallardo LP560-4 Spyder

-Tom-

En saanut sitten millään unta, kun olimme tulleet takaisin hotellille. Vaikka kuuma suihku rentoutti ja pehmeä sänky suorastaan kutsui minua luokseen, käperryttyäni peiton alle yömyöhään en saanut unta. Vaihdoin kylkeä ja kieriskelin vuoteessa, Bill pyöri mielessäni ja ajatukset karkasivat häneen väkisinkin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olin mielettömän helpottunut. Okei, hän oli rikas miljonääri, sen näki jo hänen pukeutumisestaan, käyttäytymisestään ja asunnostaan, mutta... Hän ei ollut sellainen itserakas, omahyväinen ja turhan ylpeä kaksoisveli, joka oli kasvanut toisessa kodissa.
Bill vaikutti pikemminkin hyvin.. Rauhalliselta ja sivistyneeltä ja... Yksinäiseltä.

Halusin tutustua häneen paremmin ja hävittää sen yksinäisyyden tunteen hänen elämästään. Halusin tietää millainen hänen lapsuutensa oli ja millaista hänen päivittäinen elämänsä oli. Mitä hän teki työkseen -jos teki- , millaiset hänen adoptiovanhempansa olivat ja oliko hän koskaan tuntenut samaa kuin minä.

Tyhjyyttä.

Sitä että hänenkin elämänsä olisi ollut jollain lailla pirstaleista, kun jokin puuttui. Kun ei voinut jotenkin nauttia siitä elämästään, mitä eli. Sillä jotain oli kadoksissa.

Oliko hän tuntenut niin? Oliko hänelle eilen illalla tullut sama tunne kuin minulle? Että nyt elämä oli kasassa? Kaikki mitä tarvitsit ollaksesi onnellinen oli nyt tässä, käsissäsi?

Pystyin vihdoin elämään. Siltä minusta tuntui, ja olin siitä varma. Minun täytyi vain saada Bill hyväksymään minut elämäänsä, ottamaan minut osaksi elämäänsä. Yhdistämään elämämme toisiinsa.

-Bill-

Tuijotin tyhjää takkaa edessäni, jossa ei oltu poltettu puita aikoihin. Mieleni oli sekaisin, en edes kyennyt ajattelemaan järkevästi.

Miksi Luoja kiusasi minua ja kertoi nyt vasta, että minulla on kaksoisveli? Jos olisin tiennyt sen jo aijemmin, en olisi tässä pisteessä. Elämäni ei olisi tälläistä, se ei olisi perustunut valheille ja sitten tullut tähän tilanteeseen etten tietäisi enää mitä tehdä.

Katseeni siirtyi viinilasiini, jonka pohjalla oli vielä muutama pisara punaista viiniä.

Jos olisin tiennyt veljestäni aijemmin, tuskin olisin tälläinen.

Jos minua ei oltaisi adoptoitu, jos olisin saanut kasvaa ja elää yhdessä veljeni kanssa, en olisi tämä Bill. En olisi Bill Adams.

Adams.. Kaulitz.. Bill... Tom...

Bill Adams ja Tom Kaulitz. Bill ja Tom Kaulitz. Kuuluiko minun olla Adams? Tai Kaulitz?

En tiennyt, mutta halusin ottaa siitä selvää.


Nukuin yöni rauhallisesti, vaikkakin olin hermostunut tulevasta päivästä. Uneni viruivat pitkälle, niin pitkälle, että kun kello alkoi lähestyä neljää iltapäivällä, minä olin vasta syönyt aamupalan, pessyt hampaani, laittanut hiukset ja meikannut.

Kun vilkaisin kelloa, se oli vain muutamaa minuuttia vaille. Eikä minulla ollut vielä vaatteita valittuna.

Huokaisin stressaantuneena, halusin näyttää mahdollisimman hyvältä niinkuin joka päivä.

Ei, tuo paita ei sovi yhtään. Eikä nuo housut ainakaan. Mitä hemmettiä oikein laitan?!

16:15, sitä kelloni näytti kun vihdoin istuin valkoisessa Lamborghini Gallardo LP560-4 Spyder autossani hakemassa veljeäni. Ylläni valkoinen kauluspaita hihat ylös käärittyinä ja mustat farkut jalassani.

Purin huuleeni jännittyneenä, melkeinpä paniikin vallassa.

Olin myöhässä, sepäs se toi hyvää ensivaikutelmaa. Mutta enhän minä sentään ollut treffeille menossa, vaan tapaamaan veljeäni. Tutustumaan häneen ja.. Hänen ystäväänsä.

Hätkähdin puhelimeni soidessa.

”Hei Georg. Mitä nyt?”
kysähdin ystävällisen lempeästi, vaikka en todellakaan olisi juuri nyt kaivannut juttuseuraa. Olisin pian perillä ja minulla olisi muutenkin seliteltävää myöhästymisestäni.

”Bill, minne menossa? Näin sinun lähtevän juuri kun aijoin tulla kylään.”
”Ai, emm, minulla on tapaaminen... - josta olen jo myöhässä.”
”Oh, vai sillä lailla. Kukas nainen tällä kertaa?”

Mieleni teki läpsäistä kämmen vasten otsaani.

”Ei kukaan nainen, minä.. Minä tapaan erään miehen.”

”...”
” Georg, oletko vielä siellä? Kuule, minun täytyy nyt tosiaan lopettaa, olen perillä nyt. Jutellaan illalla.”
selitin vaiteliaana puhelimeen hotellin ilmestyessä maisemiin. Georg taisi käsittää väärin sanani. Hän luuli, että olin menossa tapaamaan miestä siinä mielessä.

Kyllähän hän tiesi minun olleen joskus miehenkin kanssa. Hän vain ei ihan tuntunut ymmärtävän sitä. Tai minua ylipäätäänkään. Miten seikkailin sängystä toiseen eikä sillä ollut väliä kumman sukupuolen edustaja sen omisti.

Mutta en voinut kertoa hänelle ainakaan puhelimessa omistavani kaksoisveljen, joka oli eilen vain tupsahtanut ovelleni.


Pysäköin auton kadun varteen ja nostin aurinkolasit silmiltäni katsellessani hotellin suuntaan. En tiennyt vieläkö Tom ja Gustav odottaisivat minua. Joko he olisivat kyllästyneet odottamaan, kun olin sentään puoli tuntia myöhässä sovitusta ajasta.

Toivoin, että he vielä olisivat odottamassa minua.

-Tom-

”Okei, hän on myöhässä ja pahasti.”
Gustav tokaisi ja sai minulta pahan mulkaisun. Ihan kuin en olisi huomannut sitä.

Minua ärsytti ihan suunnattomasti. Tunsin itseni jokseenkin loukatuksi. Eikö veljeni tosiaankaan ollut tämän enempää halukas tutustumaan minuun?
Tämä oli suorastaan pökerryttävää. Hän oli eilen vaikuttanut ihan erilaiselta. Hän oli vaikuttanut innokkaalta näkemään minut uudelleen, mutta olinko luullut väärin?

Ja mitä tässä tehtiin? Olin vieläkin istumassa ja odottamassa veljeäni, joka luultavammin ei edes tulisi. Olin turhautunut jo odottamaan, 30 minuuttia oli kulunut ja Billiä ei näkynyt missään.

Kyllä minä ymmärsin..
Olihan tämä hämmentävää, jopa mieltä järkyttävää kuulla tällä lailla, että sinulla on veli, josta et ole koskaan kuullutkaan. Kenestä olet ollut erossa koko elämäsi ajan.
Olisin minäkin yllättynyt, jos Bill olisi tullut minun ovelleni tällä lailla kuin minä tein..
Mutta.. En mahtanut sille mitään, että tunsin itseni loukatuksi.

”Haluan raitista ilmaa. En todellakaan jää tänne enää istumaan ja odottamaan hänen saapumistaan.”
mumisin Gustaville hiljaa, hieraisten niskaani.
”Minä myös, eiköhän suunnata kaupungille tai rannalle?”
”En tiedä.. Ei ainakaan rannalle.”
”Selvä.”

Gustav jaksoi pysyä normaalina itsenään, minä olin kaukana normaalista. Olin huonolla tuulella, pahoittanut mieleni ja pettynyt.

Menikö kauan suunnittelemani matka näin pieleen heti alkuun? Että kerkeäisin vain yhden illan olla veljeni seurassa eikä hän enää sitten haluaisikaan nähdä minua uudestaan?

En aikonut luovuttaa vielä, en halunnut. En minä koskaan luovuttanut näin helpolla.. Ei se ollut kaltaistani.

Nousimme niiltä tuoleilta hotellin ulkoterassilta, siitä pyödän äärestä, jossa olimme olleet odottamassa. Työnsimme tuoleja pöydän alle hivenen ja suuntasimme sitten hotellin pihan poikki kadun varteen.

”Joten kaupungille? Otetaanko taksi vai kävellään?”
Gustav kysyi katsahtaen minuun sivusilmällä. Tungin kädet farkkujeni taskuihin laitettuani ensin aurinkolasit silmilleni. Huokaisin pienesti ja kohautin harteitani.
”Joo, kävellään mieluummin.”

Puraisin huuleeni.

Etsisin Billin myöhemmin käsiini ja hän saisi niin kuulla kunniansa...
Okei... Ehkä en sittenkään.
Sillä jos menisin räyhäämään hänen asunnolleen siitä, että hän ei tullutkaan sovittuun aikaan tapaamaan minua, hän saisi käsityksen, että olin jokin pakkomielteinen kaksoisveli, jolla oli hyvin lyhyt pinna.

Kyllä minä pystyin sietämään stressiä ja hallitsemaan hermoni. Hyvin harvoin, todella, todella harvoin olin menettänyt hermoni niin, että paikat olivat rikkoutuneet.
Enkä minä ollut väkivaltainen, joten kukaan ei ollut loukkaantunut siinä.
… Ainakaan tarkoituksellisesti siis. Vahingossa vain.. Krhm.

”Onko tuo Bill?”
Gustav kysyi äkisti ja tajusin hänen pysähtyneen. Kohotin katseeni maasta häneen, pysähdyin hänen rinnalleen ja seurasin hänen katsettaan.

Kulmani kohosivat yllättyneinä. Huuleni raottuivat.
Se oli Bill. Oikeasti.
Hän oli sittenkin tullut... Bill tuli...

Voi paska...! Olin ihan älyttömän tyhmä ! Bill oli odotellut täällä varmaan koko sen ajan, kun minä luulin hänen olleen myöhässä. Joten oikeastaan minä olin myöhässä...
Hakkasin mielessäni päätäni tiiliseinään, kun sitten suljin suuni ja astelin hänen luokseen.

Bill huomasi minut pian ja näin heiveröisen hymyn nousevan hänen huulilleen. Hän kohotti vielä kerran toisessa kädessään pitelemänsä savukkeen huulilleen, imaisi, sitten tumppasi tupakan tumpin maahan samalla puhaltaen savuja ulos suustaan.

”Hei, tulittehan te sieltä.”
Bill vastasi hymyillen nyt leveämmin.

”Tuota.. Anteeksi, kun olemme myöhässä.”
Gustav mumisi ja hymyili pahoitellen. Katsahdin häneen ja nyökäytin päätäni hänen sanojensa vahvuudeksi. Niin.
”Te myöhässä? Ei, minun tässä pitäisi pyytää anteeksi. Minähän se olen myöhässä. Anteeksi siis. Nukuin liian pitkälle ja pääsin lähtemään vasta neljän jälkeen.”
Bill selitti hymyillen enää vain pienesti, hieman ihmeissäänkin.
Minun ilmeeni muuttui ihan pihalla olevaksi.

No mitäs pirskattia? Billkö tässä olikin myöhässä? Katsahdin kelloa puhelimestani. Senkin aika oli pitänyt muuttaa Saksan ajasta Amerikan aikaan. Tosiaan, kello oli jo 16:40.
Kuinka pitkään Bill sitten oli odotellut täällä meitä?

”Luulin jo, että te olette kyllästyneet odottamaan ja lähteneet kaupungille tai jotain.”
Bill virnisti sitten pienesti. Panin merkille, että hän oli yllättävän puheliaalla päällä eiliseen verrattuna.

”Itseasiassa me olimm.. Amph..”

Olin tokaisemassa hänelle yhä hivenen loukkaantuneena, että olimme menossa kaupungille, mutta Gustav iski minua kyynärpäällään vatsaan, ja sai minut siten hiljenemään sekä taittumaan osin kaksinkerroin.

Mulkaisin häneen pidellen vatsaani.

Bill kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja laski sitten aurinkolasit päälaeltaan silmilleen.

”No, mennäänhän sitten.”

Siinä vaiheessa katseeni kiinnittyi autoon, johon Bill oli nojaillut koko ajan.

Uskomattoman upea ja kiiltävä, suorastaan uusi valkoinen Lamborghini. Suuni loksahti totaalisen auki. Tuollaisia ei voinut vielä saada missään muualla kuin Amerikassa.
Tai no enhän minä tiennyt varmaksi, mutta veikkasin niin.

Ja niihin ei ollut kenellä tahansa varaa. Sen minä pystyin sanomaan 100% varmuudella.

”O-Onko tuo sinun autosi?”
sanat tulivat änkyttäen ulos suustani. No ei hemmetti. Oliko tämä totta? Veljelläni oli varmaan uusin malli Lamborghinista.

”On. Haluatko ajaa?”
Bill kysyi virne huulillaan. Gustavin huulilta pääsi hiljainen ”Wau..”

”No totta hemmetissä!”

Bill ojensi kätensä autoa kohti sillä lailla, että siitä vain. Hymyili minulle.
Väläytin hänelle hymyn takaisin ja kiersin auton toiselle puolen. Aukaisin oven suorastaan ihaillen ja varoen etten mitenkään.. Jättäisi sormenjälkiä. Okei joo naurettavaa.

Istahdin nahkaistuimelle ja huokaisu pääsi suustani. Suljin oven. Kokeilin kädelläni nahkapintaa istuimesta. Uskomatonta.

”Voi pirskatti...”
Bill mumahti äkisti otsa rypyssä. Sain vaivoin irroitettua katseeni auton mittareista ja katsottua häneen. Katsoin häneen kysyvänä ja vilkaisin Gustaviin, joka näytti tajunneen asian.

”Ei se haittaa, minä voin hyvin suunnata rannalle.”
Gustav sanoi samassa ja hymyili lämpimästi. Katsoin molempiin kummissani, mutta olkoot. Minun kiinnostukseni suuntautui taas autoon ja leveä hymy levisi huulilleni.

”Oikeasti? Oletko varma?”
”Olen, olen. Ei tämä haittaa. Te saatte tutustua rauhassa. Minä menen tutustumaan rantatyttöihin.”
Gustav sanoi pienesti naurahtaen, ja kuulin pienen naurahduksen Billinkin huulilta.

Minä kiinnitin turvavyöni ja käänsin avaimia virtalukossa innoissani.

Auton moottori päästi korviahuumaavan ärähdyksen ja sai minut haukkomaan henkeäni. Tuo matala moottorin ääni sai sydämeni pamppailemaan kovemmin.
”Mahtava..”

Katsahdin Billiin ja Gustaviin, ihmetellen mitä he vielä siinä seisoivat eivätkä kiivenneet kyytiin jo.
Molemmat katsoivat minua huvittuneena.

”Mitä?”
kysyin ilmeeni muuttuen hämmentyneeksi ja laskin käteni autonratista syliini.

Bill vain purskahti nauruun ja Gustav virnisti vierestä.

”Sitä vain, että näytät ihan pikkulapselta keksin kimpussa.”
Gustav tokaisi ja sai minut hämilleni muutamaksi sekunniksi.

Lopulta hymy valtasi taas kasvoni ja naurahdin myöskin.

”Minä lähden tästä nyt. Nähdään myöhemmin.”
Gustav sanoi sitten ja samassa minullakin välähti.

Autoon mahtui vain kaksi kyytiin. Bill ja minä... Gustav jäisi pois vapaasta tahdostaan.
Katsoin häneen jokseenkin suuresti kiitollisena.
Hän oli oikeasti mitä parhain ystävä.

Gustav lähti palaamaan hotellille ja Bill istuutui viereeni autoon. Hän kiinnitti turvavyönsä ja toi katseensa minuun.

”Anteeksi, en muistanut yhtään, että meitä olisi kolme.”
Bill sanoi pahoitellen. Kohautin hänelle harteitani pienesti.

”No, Gustav on onneksi hyvin ymmärtäväinen. Sitä paitsi luulen, että hänellä tulee olemaan hauskempaa rannalla kuin meidän kanssamme.”
sanoin ja virnistin pienesti, vilkaisten Billiin.

Hän hymyili pienesti.

Vein katseeni takaisin autoon ja sitten tiehen. Jalkani löysivät kaasupolkimen sekä kytkimen nopeasti.
Painoin kytkimen pohjaan, sitten hieman kaasua, tielle ohjaus ja vaihteen vaihto hetken kuluttua.
En voinut kuin hymyillä leveästi.

Tämä oli uskomatonta.

Tuuli osui mukavasti kasvoihin tuulilasista huolimatta siinä vauhdissa, mitä menimme tiellä.
Minulla ei ollut hajuakaan minne minun pitäisi mennä, mutta ei Billkään näyttänyt siitä huolehtivan enempää kuin minä. Hän vain istui kyydissä ja juttelimme kaikenlaista aina välillä.

Miamin maisematkin olivat häikäisevät. Kaupunki itsessään oli jo häikäisevä, mutta kun ajoit rannan ohitse ja näit rannan täynnä niin lumoavia naisia -sekä miehiä- …
Tunsin niin suurta kerskumisen halua, halusin näyttää kaikille, että juuri minä ajoin tälläistä autoa.
… Tosin eihän minua tunnettu täällä.

Ja tälläinen auto tuskin herättikään huomiota Miamissa. Minun kotikaupungissani, tai pikemminkin kylässäni sitä olisi katsottu suu auki. Silloin oisin voinut ajaa vielä leveämpi virne huulillani.

Auto oli kerrassaan uskomaton ajaa. Vaihteiden vaihto oli niin sujuvaa ja moottorin ääni oli edelleenkin niin ihmeellinen. Ulkonäkö oli henkeäsalpaavan komea ja mukava istua.
En osannut edes arvata hevosvoimien määrää, ja olisin niin kovasti halunnut kokeilla miten kovaa tämä peli lähtisi kulkemaan, jos polkaisisin kaasun pohjaan ja suurimman vaihteen päälle.

No, en kuitenkaan halunnut ajaa kolaria toisen auton kanssa ja tuhota Billin autoa. Päälle hankkia kummallekin mahdollisesti vakavia vammoja ja suuria sakkoja ylinopeudesta.

Bill nauroi tarinoilleni kotikylästäni, perheestäni ja lapsuudestani. Joitakin asioita hän myös ihmetteli ja kysyi uudelleen varmistaakseen, että kuuli oikein.
Hän oli hyvin hämmentynyt kuullessaan, etten minä ollut mikään uskomattoman rikas henkilö niinkuin hän. Raha puheenaiheena sai meidän välimme hiljenemään hetkeksi.

Minä tunsin pelkoa, että raha jotenkin vielä vaikeuttaisi välejämme. Billin ajatuksista en tiennyt.
En halunnut rahan rikkovan välejämme missään vaiheessa.

”Sinuun vuorosi. Haluan tietää kaiken sinusta.”
sanoin pilke silmäkulmassa, katsahdin veljeeni ja hän katsahti minuun. Hänen huulilleen nousi hymy välittömästi. Niin myös minun.

                                                                  *****

Ensimmäiseksi anteeksi aivan mielettömästi, että taas kesti osalla tulla. Minulla ei pitkään aikaan inspannut yhtään, sekä olen ollut mielettömän kiireinen, ahdistunut ja stressaantunut koulusta. On sanakokeita, testejä, kokeita, valtakunnallisia kokeita, PÄÄSYKOE... !!!
Sain vihdoin paperit sisustusalalle pääsykokeeseen, johon minun pitäisi vielä tehdä jonkin työ haastatteluun esiteltäväksi... Siihenkin kun ideaa vielä riittäisi.

Yhtään en osaa sanoa enää että kuinka nopeasti osat ilmestyvät, ennen se oli n. 2Vkoa, nyt voi mennä pidempäänkin. Toivottavasti jaksatte silti käydä sivulla katsomassa onko uutta osaa tullut, lukea sen ja kommentoidakin.

Kiitos,
Jebbe.

PS. Blogilla oli muuten 2.vuotis päivät 13.4 :)) On nyt tullut kirjoiteltua jo kaksi vuotta tänne teille luettavaa! ;)

Osa 2: Yllättäviä vieraita

-Bill-

”Hei, olet ollut aika masentunut viime aikoina.. Mitä jos tulisit meille syömään illemmalla? Claire voisi tehdä jotain erikoista.”

Georg yritti turhaan piristää minua. Mikään ei saisi minua nyt piristymään.
Elämäni oli täyttä paskaa. Se oli rakentunut valheiden ylle ja sitten, kun olin ollut sen onnen huteralla huipulla, minut tönäistiin alas. Elämäni murskattiin täysin, poljettiin päälle.
Kaipasin jopa sitä valheellista elämää. Valheellista tietoa, että tunsin vanhempani. Että tietäisin ketkä he olivat oikeasti. Nyt minulla ei ollut enää mitään. Ystäviä kyllä, mutta he eivät luoneet minulle uutta elämää. Halusin jotain ja se jotain, mitä halusin, oli oikeat vanhempani.

”Kiitos, mutta minua väsyttää. Taidan jättää toiseen kertaan.”
vastasin Georgille, kohottaen pienen ystävällisen hymyn huulilleni.

Minun piti päästä eroon ongelmistani. Ja yksi suurimmista mahtoi tällä hetkellä olla jatkuva viinin lipittäminen. Mutta miksi en olisi sitä juonut, kun minulla oli siihen varaakin?

Miksi en tekisi elämästäni onnellista rahalla, kun minulla oli sitä yhtä paljon kuin Miamin hiekkarannoilla hiekkaa?
- Siksi koska raha ei tuo onnea.

”Hmm... Ei, vaan sinä tulet tänään. Käyhän vaihtamassa vaatteet ja tule sitten, minä menen kertomaan Clairelle tulostasi.”
Georg vastasi heltymättä. Huokaisin pienesti. Kai oli hyvä vain, että joku yritti pitää minut tolkuissani. Repiä minua pois synkästä maailmastani.

”Okei, nähdään kohta.”

Georg lähti niiden sanojen saattelemana ja suuntasin tieni suureen makuuhuoneeseeni. Aukaisin oven makuuhuoneesta vaatehuoneeseeni ja astelin sille puolen huonetta, jossa säilytin kauluspaitojani.
Valitsin kolme kymmenistä hengareissa roikkuvista kauluspaidoista sattumanvaraisesti ja kannoin ne makuuhuoneen puolelle sängyn ylle. Palasin sitten takaisin vaatehuoneeseen valitsemaan itselleni farkkuja.

Yritin selviytyä vaatteiden valitsemisesta mahdollisimman nopeasti ja niin selvisinkin. Kymmenen minuutin kuluttua olin valinnut itselleni perinteisen mustan kauluspaidan kahden muun -tavallisen punaisen ja valkoisen, jossa oli kapeita mustia raitoja- joukosta.

Paidan seuraksi olin sitten ottanut vain tummat farkut sen kummempia miettimättä.

Viimeisten ulkonäön viimeistelyjen jälkeen pystyin vihdoin lähtemään kotoani Georgin luokse nauttimaan illallisesta, jos pystyisin siitä edes nauttimaan.


”Niin, ja kun herra Simpson sitten erehtyi tanssilattialle otettuaan muutaman liikaa, niin se vasta olikin huvittavaa!”
Claise nauroi heleästi puhuessamme toissa illasta, kun olimme olleet eräissä yksityisjuhlissa. Ne olivat olleet pirun tylsät, kunnes tosiaan juhlienpitäjä herra Simpson oli humalassaan päättänyt näyttää tanssitaitojaan. Miehellä oli hyvin heikko viinapää, eikä hän tainnut itse tietävän sitä.

Jopa minun huuliltani karkasi pieni naurahdus muistellessani miten hän oli heilutellut lanteitaan ja yrittänyt pysyä pystyssä epätoivoisesti, samalla käsiään tuoden tökerösti mukaan liikkeeseen. Kunnes hän oli viimein kaatunut takamukselleen ja saanut yleisön repeämään nauruun.
Ja sitten hän oli hirmu nolostuneena ja pahoillaan soitellut vierailleen anteeksipyyntöjään.

Siemaisin viinin lasistani loppuun ja pyyhkäisin lautasliinalla hennosti suutani.

”Kiitos ruoasta, Claire. Se oli erittäin hyvää, taas kerran.”
”Äh, höpö höpö. Joko olet lähdössä?”
”Niin minä vähän ajattelin. Päivä on ollut.. Noh, sanoisiko rankka ja taidan haluta enemmän kuin mitään muuta vain päästä unten maille.”
vastasin ja samantien haukotus karkasi huuliltani.

”No, kiitos kun kävit.”
”Ilo oli minun puolellani.”

Nousin pöydän äärestä Clairen ottaessa astioita ja viedessä niitä keittiöön. Toivoin pääseväni rauhassa lähtemään, mutta Georg tuli perässäni ja sai minut jotenkin tuntemaan oloni hermostuneeksi.

”Bill, onko kaikki varmasti hyvin?”
Georg kysyi nojautuessaan ovenpieleen ja piteli toisella kädellään ovea auki.
Käännähdin katsomaan häntä.

”On, kyllä tämä tästä. Väsyttää vain.”
vastasin, toivoin sen olevan tarpeeksi vakuuttava hänelle.
Georg on oikeasti mahtava henkilö, mutta joskus turhankin huolehtiva.

Hän nyökäytti minulle päätään ja niin minä lähdin kotiini, purren huultani, etten murtuisi ja pillahtaisi siinä itkuun.

En kestänyt tätä enää. Tai kestäisi enää kovinkaan kauaa. Tarvitsin hänet.
Kuka hän sitten olikaan. Halusin hänet vierelleni. Rutistamaan minua lujasti kun tarvitsin halausta. Tukemaan minua kun tarvitsin tukea. Auttamaan minut taas kuntoon.
Laittamaan minut taas eloon.

-Tom-

”Yhdysvaltoihin?! Tom, oletko nyt aivan varma?”
Simone kiljaisi puhelimeen ja jouduin vetämään puhelinta pois korvaltani hetkeksi.

”Niin, äiti. Kyllä, olen ihan varma. Minun on aivan pakko löytää hänet. Anteeksi, kun en ole kertonut aijemmin. Ajattelin, että näin on paras.”
”Mutta Tom, Yhdysvallat on iso maa. Tiedätkö sinä edes veljestäsi mitään?”
”Älä huolehdi, äiti. Tiedän hänestä kyllä tarpeeksi. Minä löydän hänet.”

Oli ihan tyypillistä äidiltäni huolehtia tällä lailla. Hän vaikutti hieman hermostuneeltakin puhelimessa. Gustav katsoi minua kireänä ja vilkaisi kelloon.
Meidän pitäisi lähteä tai myöhästyisimme lennoltamme.

”Soitan sinulle kun pääsen perille. Pitää lähteä nyt. Olet tärkeä.”
kerroin äidilleni nopeasti enkä kerinnyt enää jäämään odottamaan hänen vastaustaan.
Taksi odotti jo pihallani ja kannoimme laukkumme Gustavin kanssa autoon.

Puraisin hermostuneena huuleeni ja tunsin Gustavin läimäyttävän minua toverillisesti olkapäähän. Katsahdin häneen ja hän hymyili pilke silmäkulmassaan.

”Eiköhän lähdetä katsomaan naisia – ja katsomaan millainen tämä velipoikasi on.”


Lento oli pitkä ja uuvuttava. Oikeasti. Kuvittele itsesi moneksi tunniksi lentokoneeseen Gustavin kanssa. Istut siinä hänen vierellään ja kuuntelet Gustavin löpinöitä. Jotkut niistä naurattivat oikeasti, mutta jotkut menivät jo vähän yli minun ymmärrykseni. Kunnes lentoemännät pyysivät Gustavia viimein hiljenemään, kun melkein kaikki muut koneessa olevat olivat ruvenneet nukkumaan.
Olimmehan lennossa yöaikaan ja monet halusivat nukkua.

Kun sitten viimein saavuimme aamuyöstä Miamin lentokentälle, kun sieltä lähdimme taksilla hotellille ja viimein avaimet saatuamme käsiimme, saatoimme kellahtaa tyytyväinen hymy huulillamme upean isoihin ja pehmeisiin sänkyihimme omiin huoneisiimme.


Seuraavana aamuna tai oikeastaan iltapäivänä herääminen oli outoa. Varmaankin aikaero vaikutti siihen jollain lailla. Tuntui ihan aamulta, vaikka oli päivä. Hassua.
Vähän sama olo kun olet valvonut yön ylitse ja ajattelet, että tänään olin konsertissa vaikka se oikeasti oli jo eilen.

Selviydyttyämme alkuihmettelyistä päätimme Gustavin kanssa etsiä jonkin paikan, missä käydä syömässä. Olimme suorittaneet valuutan vaihdon euroista dollareiksi jo Saksassa niin siitä ei tarvinnut huolehtia täällä enää. Ja onneksemme osasimme molemmat englantia paremmin kuin hyvin niin kielimuurikaan ei olisi mikään ongelma täällä. Eikä sitten minun ja veljenikään välillä kun hänet löytäisin.

Pelkkä ajatus veljeni kohtaamisesta sai vatsani kipristelemään innosta ja toisaalta haluttomuudesta. Odotin innolla hänen tapaamistaan, sillä tiesin vihdoinkin mikä oli ollut se puuttuva palanen elämässäni, minkä takia se oli aina vaikuttanut niin tyhjältä kaikesta muusta huolimatta. Kun vihdoin tiesin, että minulla oli kaksoisveli. Hän oli puuttuva palaseni.

Mutta toisaalta en halunnut löytää häntä. Pelkäsin liikaa.
Pelkäsin, että hänet olisi pienenä hemmoteltu pilalle ja nyt hän olisi kauhean itserakas ja rikas kuin mikäkin miljonääri, joka ei välittänyt mistään muusta kuin rahasta.
Kai voisi sanoa, että pelkäsin hänen olevan haluton ottamaan minut elämäänsä.

Kävimme Gustavin kanssa syömässä runsaasti jossain pienemmässä ja vähemmän hienossa ravintolassa ettemme herättäisi epäilyksiä. Kaksi miestä nyt hienossa ravintolassa syömässä.. Mitä ihmisetkin ajattelisivat.

Tarjoilijattaret kyllä loivat meihin kiinnostuneita katseita ja Gustav oli siitä enemmän kuin innoissaan – minä en edes ollut tajunnut niitä, kun en meinannut saada ruokaa alas jännitykseltäni.

Kierreltyämme kaupunkia ja palatessamme myöhään illasta takaisin hotellille, olimme tarpeeksi väsyneitä nukahtaaksemme heti kun vain saimme tyynyn päidemme alle.

Huomenna alkaisi sitten etsiminen. Etsisin Bill Adamsin käsiini ja tutustuisin häneen. Niin olin päättänyt. Pysyisin sinnikkäänä ja sietäisin häntä, vaikka hän olisi kuinka hermojaraastava. Lähtisin vasta, kun hän oikeasti pakottaisi minut siihen.


”Oletko ihan varma tästä osoitteesta?”
Gustav kysyi minulta otsa rypyssä.

Olimme puolentoista tunnin mietiskelyn ja harhailun jälkeen päättäneet ottaa taksin ja kyyditä meidät tähän osoitteeseen, jossa nyt olimme.

Tänne olimme sitten päätyneet.

Katsoin kulmat kurtussa edessä kohoavaa huikeaa asuntoa, lukaalia suorastaan. Ei se kartano suinkaan ollut, mutta... Aika helvetinmoinen. Joten epäilykseni rikkaasta porhosta alkoivat käydä toteen, valitettavasti.

Siinä oli muutama harmaa porras, jotka johtivat pienelle terassille tumman oven eteen.
Itse talokin oli hyvin tummanpuhuva, ainakin ulkoapäin.

Käsitykseni rikkaasta veljestä ei ollut muuttunut minnekään, ja jotenkin sain hänestä nyt hyvin synkän kuvan.

Astelimme ne muutamat portaat terassille Gustavin kanssa ylös ja puristin käteni nyrkeiksi. Suljin silmäni ja vedin terävästi henkeä keuhkoihini.

Tämä tuntui jotenkin hyvin.. Epätodelliselta. Kuin unelta. Että olisin oikeasti etsimässä kaksoisveljeä. Mistä edes tiesin olisiko hän oikea Bill Adams? Sen nimisiähän saattoi olla satoja tässä maassa.
Minun täytyisi vain jatkaa etsimistä, jos nyt ei onnistuisi.

Aukaisin silmäni ja katsahdin Gustaviin, joka näytti hyvin mietteliäältä. Kohotin kätensi ovikellolle ja painoin muutaman kerran hermostuneena.

Huokaisin hiljaa ja odotin vastausta. Odotin kuulevani ja näkeväni tuon oven edessäni avautuvan ja... En tiennyt millaista odotin. Millainen kaksoisveljeni pitäisi olla. Mieleeni hyppäsi ensimmäisenä täydellinen peilikuva itsestäni, mutta ei se voinut olla mahdollista. Tiesin kyllä, että hän oli identtinen kaksoisveli kanssani, mutta.. Silti. En osannut kuvitella häntä mielessäni.

Painoin turhautuneena toisen kerran ovikelloa.

Jospa hän ei olisikaan kotona.. Jospa hän olikin mennyt jonnekin. Olisi jossain muualla. Vaikka matkoilla. Lomalla ulkomailla.

Gustav ei päästänyt inahdustakaan kuuluviin. En pystynyt erottamaan hänen hengitystäkään oman sydämeni hakkaamisen takia.

Ja sitten se aukesi. Se ovi siinä.

Silmäni rävähtivät auki. En mahtanut sille reaktiolle mitään.

Edessäni seisoi henkilö, joka oli hyvin tokkuraisen näköinen ja hän katsoi minuun hämillään, huulet pienesti raollaan, kunnes hän alkoi tajuta. Hänen tummanruskeat silmänsä laajenivat ja huulet raottuivat enemmän, katse käväisi hätääntyneenä Gustavissa ja palasi takaisin minuun. Minun silmiini.

Hätkähdin hänen tukeutuessa oveen.

”Unglaublich.. Du bist...” En pystynyt edes jatkamaan loppuun. En tiennyt miten olisi lopettanut lauseeni.

”Ich...”
mies sanoi hiljaa ja se sai minut hetkeksi harhautumaan pääasiasta. Hän osasi saksaa? Mitä ihmettä? Miten se oli mahdollista?

Napsautin suuni kiinni, joka oli auennut ja samassa henkilö käänsi selkänsä meille, ja käveli pois ovelta.

En tiennyt olisiko pitänyt kohteliaasti kysyä saisinko tulla peremmälle, mutta.. Katsahdin Gustaviin ja hän tyrkkäsi minua selästä. Horjahdin muutaman askeleen sisälle asuntoon ja katseeni kiersi sen nopeasti.

Mumahdin pienesti hämilläni.

Ovi johdatti suoraan olohuoneeseen, joka oli tajuttoman iso. Siellä oli takka, joka kiinnitti välittömästi kaikkien huomion, sekä musta nahkasohva, jonka edessä oli lasinen pöytä.
Sohvalla oli muutama jäänsininen tyyny, ja huoneessa oli myös sohvankaltaiset kaksi nojatuolia.

Lattia oli laattakiveä, tuhkanharmaata sellaista. Se sai kulmani kohoamaan pienesti. Ajatukseni palautuivat samantien Bill Adamsiin.

Katsoin tuota nuorta miestä vaiteliaana.

Hän käännähti katsomaan meitä taas. Hänellä oli toinen käsi suullaan.

”Onko tämä jokin sairas vitsi?”
hän kysyi heti ensimmäisenä. Räpäytin silmiäni muutaman kerran palaten maan tasalle ajatuksistani.

”Oletko sinä Bill Adams?”
Gustav kysyi viereltäni. Katsahdin häneen ja sitten taas Billiin. Tai kenet oletin Billiksi. Varmaksi tiesin vain, että hän oli veljeni. Sen näki niin selvästi.

Ja niinhän olikin. Hän nyökäytti meille päätään napakasti, näyttäen siltä että pyörtyisi kohta siihen seisaalleen. Olinkin sanomassa sen hänelle, kun hän itse tajusi istua alas.
Huokaisi pienesti helpottuneena ja rohkaisin mieleni, astelin lähemmäksi ja istuin sohvalle Billin istuttuuduttua nojatuoliinsa.

En oikein tiennyt mitä sanoa. Miten aloittaisin selittämään. Tämä oli erilaista kuin olin kuvitellut.
Tai mitä ylipäätänsä pitäisi sanoa.

Bill katsoi takaisin minuun aivan yhtä ihmeissään. Aivan yhtä järkyttyneenä.

Hän oli... Erilainen, mitä odotin. Tai en tiennyt edes mitä olin odottanut, mutta.. Bill oli aivan hemmetin kaunis, mieheksi. Ne mustat hiukset vain jotenkin korostivat hänen silmiensä ruskeaa väriä, joita muutenkin jo korosti musta meikki. Ne silmät minua eniten hämmensi. Miten ne oli täsmälleen samat. Miten ne olivat minun silmäni...!

”Keitä te edes olette? Miten te tiedätte nimeni?”

Ainiin joo.. Unohdin esitellä itseni.

”Olen Tom, ja tuota.. Tässä on Gustav. Minä..”
yritin soperrella jotain, mutta en tiennyt mistä aloittaa. Tai tietäisikö Bill edes olevansa adoptoitu.
Nimittäin jos nyt möläyttäisin kaiken tuosta noin vain, olisi se aikamoinen shokki, jos toinen ei tietäisi mitään itse.

”On todella tyhmää sanoa tämä, kun näet sen itsekin varmasti, mutta.. Me olemme identtisiä kaksosia.”
totesin hiljaa, ja naurahdinkin jokseenkin hermostuneena perään. Tunsin itseni erittäin typeräksi sanottuani nuo sanat.

Bill naurahti hyvin pienesti, ihan hiljaa hämillään, ja loi Gustaviin pienen kysyvän katseen.

”Ei, minä en ole veli teille kummallekaan. Olen vain Tomin ystävä ja lähdin hänen mukaansa etsimään sinua.”
”Etsimään minua? Sinä siis.. Sait tietää, että sinulla on veli ja halusit löytää minut?”
Bill kysyi, yritti jotenkin päästä mukaan asiaan. Hänen kulmansa kurtistuivat pienesti ja minä nyökäytin päätäni. Hän näytti varsin hämmentyneeltä. Yllättyneeltäkin, sen alkujärkytyksen alla.

Bill vei hetkeksi katseensa muualle ja katselin uteliaana, kun hänen kulmansa kurtistuivat ja hän näytti miettivän asiaa. Katsoi sitä lattiaa useamman minuutin.

”Voisitko.. Tom.. Kertoa minulle kaiken, mitä tiedät minusta ja.. itsestäsi? Meistä kahdesta?”
hän kysyi viimein, katsahti minuun sekä Gustaviin kulmiensa alta.
”Tiedän vain olevani adoptoitu..”

Näin hänen tummissa silmissään jonkin oudon, pienen toivon, toivon jostain. En tiennyt mitä se oli. Mutta sydämessäni tunsin kuitenkin, että halusin saada tietää mitä hän toivoi. Ja kenties halusin jopa täyttää sen toiveen, mikä se sitten olikin.

Niinpä me kerroimme Gustavin kanssa alusta lähtien. Gustav täydensi minun sanojani, sillä en itse muistanut kertoa aivan kaikkea ja hän antoi omaa näkökulmaansa joihinkin tapahtumiin.
Aloitimme siitä, miten minä sain tietää omistavani veljen.

Bill esitti lukuisia välikysymyksiä, joihinkin en osannut edes vastata. Hän tuntui kiihkeästi haluavan tietää jotain enemmän itsestään, ihan kuin ei tietäisi kuka hän on. Kuin ei tuntisi itseään, mutta hyvin paljon hän myös uteli minusta ja vanhemmistani, meidän vanhemmistamme.

Ja viimein saavuimme tähän hetkeen, kun tulimme tänne Yhdysvaltoihin, hänen kotiinsa.

Veljeni ei enää näyttänyt niin järkyttyneeltä kuin tullessamme tänne. Ja minä tunsin oloni rennommaksi, paremmaksi.
Tuntui, että olin viimein löytänyt puuttuvan palan palapelistäni. Ehkä voisin nyt vihdoin nauttia elämästä kunnolla, kun tiesin, ettei elämästäni puuttunut mitään.
Perheeni oli kasassa.

”Joko te lähdette?”
Bill kysyi jotenkin pelokkaana, huultaan purren kun me Gustavin kanssa suuntasimme eteiseen.

”Joo, on jo myöhä ja tässä on sinulle varmasti paljon sulateltavaa.”
Gustav vastasi puolestani, kun minä tyydyin vain nyökäyttämään päätäni hänen sanojensa vahvistukseksi.
”Ai, niin, joo..”
Bill mumisi ja laski katseensa maahan.

Kohotin pienesti kulmiani. Hän ei vaikuttanut siltä, että haluaisi meistä eroon vielä.
En itsekään pohjimmiltani halunnut lähteä. Halusin tutustua häneen paremmin, valvoa vaikka koko yön ja saada tietää hänestä asioista.
Mutta me voisimme tavata huomenna ja tutustua paremmin. Katsoin häneen mietteissäni, kun hän kohotti katseensa silmiini.

”Mitä jos tapaisimme huomenna? Missä hotellissa asutte?”
Bill ehdotti sitten ja kohotti kulmiaan, kun huomasi auenneen suuni.
Häkellyin. Hän vei sanat suustani. Napsautin suuni kiinni ja nyökäytin päätäni.

Tuntui kuin Bill lukisi ajatukseni, pystyisi pääsemään mieleeni. Mutta se ei ollut mahdollista. Eivät ihmiset osanneet lukea toisten ajatuksia.

”Hotel Starfish, olemme siellä.”
Gustav vastasi, varmasti tajusi etten minä kiinnittänyt huomiota hotellin nimeen ja muutenkin jäädyin niin pahasti etten tajunnut vastata.
Katsahdinkin häneen sitten kiitollisena ja hän hymyili lämpimästi takaisin.

”Okei, tulen neljältä iltapäivällä sinne.”
Bill vastasi, asteli perässämme talon terassille, sinne ulos. Käännähdin katsomaan häntä ja nostin hymyn kasvoilleni.

”Tavataan sitten huomenna. Tutustutaan paremmin ja.. Niin.”
sanoin hänelle ja Bill nyökäytti päätään. Näin hymyn kohoavan hänen huulilleen, hän vaikutti innokkaalta huomisen suhteen.

”Saanko?”
hän kysyi varovasti sitten, ojensi kätensä halaukseen minua kohti. Hän kohotti toista kulmaansa, ja tajusin sitten sen kulmakorun.
Siistiä.

”Totta kai.”
vastasin ja astuin muutaman askeleen lähemmäksi, vetäen veljeni halaukseeni, lujaan sellaiseen.

Hänen tuoksunsa nousi nenääni, se charmikas, melko voimakas, kanelilta ja vaniljalta tuoksuva parfyymi. Se kutkutteli nenässäni miellyttävällä tavalla ja laskin hänet viimein otteestani.

”Bill Kaulitz.”
kuiskasin hänelle vinosti hymyillen.
Hän naurahti pienesti ja perääntyi muutaman askeleen oven suuntaan. Hän oli perheestäni kertoessani sovitellut sukunimeäni omaan nimeensä, yllättynyt miten se kuulosti niin.. Oikealta.

” Näkemiin, Tom. Ja Gustav.”


                                                                  *****

Noniin, viimein jatkoa ! Viivyttelin hieman tämän julkaisua, sen toivossa että olisin saanut enemmän kommentteja ensimmäiseen osaan kun gallupiinkin vastasi jopa 8 henkilöä, mutta vain 4 kommentoi ensimmäistä. Noh, ehkä tähän saan enemmän vastauksia...

Kiitos,
Jebbe.

Nimi: Separated Twins
Kirjoittaja: Jebbe.
Luokitus: K-15
Tyylilaji: Romance, drama, fluffy
Varoitukset: Slash, kirosanoja, lievää väkivaltaa, intiimejä kohtauksia
Paritus: Tom/Bill
Esittely: Kaksoset ovat joutuneet toisistaan eroon jo heti synnyttyään. Äidillä ei ollut varaa pitää toista lastaan, joten hän antoi tämän adoptioon. Tom jäi äitinsä luokse Saksaan. Bill adoptoitiin Amerikkaan. Hänestä tuli Amerikan rikkaan perheen poika. Tom sai muutama vuosi sitten tietää omistavansa kaksoisveljen. Hän tietää missä veljensä asuu ja haluaa tavata tämän. Mutta tietääkö Bill veljestään? Tai näkevätkö he koskaan toisiaan? Mitä tulee ylipäätään tapahtumaan?
Tule mukaan katsomaan, tutustuvatko he koskaan toisiinsa!
A/N: Tällä kertaa tällaista. Uskon, että tätä on hyvin jännä kirjoittaa, sitten seuraavia osia. Juoni on ehkäpä hyvin erilainen aijempiin verrattuna, sellainen erikoisempi. Mutta toivottavasti se ei haittaa. Henkilöthän kuitenkin ovat yhä samat! G-miehet pidän enemmän nyt mukana, niinkuin toivoitte. Ainakin toivon pystyväni pitämään heidät täällä.
Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, myös ne rakentavat. Mutta kunhan edes jotain kommentia kirjoitatte niin olen tyytyväinen ! :)

Nyt, ensimmäiseen osaan ! Lukemisen iloa !

Osa 1: Saksa vai Amerikka?

-Tom-

Ne 20.vuotta, jotka olin elänyt tätä elämää, täällä Saksan valtiossa, pienessä kylässä ainoan ystäväni Gustavin kanssa, olivat olleet elämäni tyhjimpiä.
Kunnes äitini Simone kertoi minulle sairaalaan jouduttuaan jotain, joka täytti maailmani uudella tavalla.


Olen tuntenut Gustav Schäferin pikku penikasta asti. Tai siitä lähtien kun tulimme samaan kouluun. Kun minä aloitin koulun, tarkemmin sanoen.
Hän on paras kaverini. Muitakaan ei ole. Enkä kyllä tarvitsekaan. Mitä sellaisella isolla porukalla ympärillä tekee? - Ei mitään.

Lapsuuteni ei todellakaan ollut hääppöinen. Rahaa oli vain ruokaan ja harvoin mihinkään ylimääräiseen. Katto oli pään päällä ja isäpuoli äidin seurana. Oikea isä lähti reissaamaan maailmaa, jätti meidät tänne.
Minä vietin lapsuuden ensimmäisen kitarani kanssa harjoitellen.

Kävin koulua sen verran mikä oli pakko. Yhdeksännenluokan jälkeen aloin hakea töitä. Ei kiinnostanut eikä kiinnosta vieläkään hakea itselle ammattia. Ei enää mitään koulua, kiitos.

Teen töitä iltaisin erään klubin tiskin takana. Yllättävää, että ylipäätään pääsin sellaiseenkaan työhön ilman koulutusta. Ansaitsen kuitenkin hommasta sen verran, että pystyn elättämään itseni, pienessä kämpässäni. Joka on kuin sikolätti, ainakin tällä hetkellä.

Viehättäviä neitoja pyörii silmien edessä vähän väliä – ei sen puoleen etteikö siellä olisi puoleensa vetäviä miehiäkin.
En ole ihan varma suuntaumuksestani. En ainakaan myönnä homouttani. En kenellekään, saatikka itselleni. Se ei auttaisi ketään, tai helpottaisi kenenkään oloa.
Varsinkaan äitini, joka oli äskettäin leikkauksessa. Ei mitään vakavaa, mutta onneksi isäpuoli on hänen tukenaan, kun minä en pysty siihen juuri nyt.

Katsoin tyhjää tölkkiä, joka oli siinä pöydän päällä ollut viimeiset pari viikkoa.
Ja toista sen vieressä olevaa. Sekä kolmatta ja sen viereistä neljättä. Viides löytyi kaatuneena lattialta. Siemaisin viimeisen kerran kädessäni olevasta kaljatölkistä ja laskin sen tyhjänä pöydälle muiden joukkoon.

Miten se saattoi olla mahdollista? Miten elämäni oli aina ollut niin tyhjää? Miksi sain vasta nyt tietää syyn siihen? Miksi äitini kertoi minulle vasta nyt, että minulla on kaksoisveli jossain päin tätä hemmetin maapalloa?! Kuinka minun maailmani muuttui ihan täydellisesti tuon tiedon jälkeen?

Äitini kertoi tämän sairaalassa leikkauksen jälkeen. Hän oli tuntenut, että nyt oli mukamas 'sopiva aika viimeinkin' kertoa jotain. Minulla on kaksoisveli. Nuorempi kaksoisveli. Jossakin.
Simone ei tietänyt hänen nimeään. Ei mitään hänestä. Hän tiesi vain, että hänet oli adoptoitu jonnekin päin Amerikkaa, USAn liittovaltiota. Jossakin niistä 50 osavaltiosta, jossain siellä minun veljeni eli.

Siitä oli nyt puolitoista vuotta. Kun sain tietää tästä. Ja silti istuin yhä tässä. Kaljaa juomassa sohvallani, kun voisin olla etsimässä veljeäni.

Okei, olin kyllä salaa kerännyt rahaa. Laittanut palkastani rahaa säästöön, ottanut itseäni niskasta kiinni ja päättänyt etsiä veljeni käsiini.

Olin ensimmäiset muutamat kuukaudet vain ollut ajattelematta asiaa. Tai siis yrittänyt olla. Mutta siitä ei tullut mitään. Elämäni ei ollut enää sama. Veljestäni tuli minulle pakkomielle. Minun oli pakko tietää, millainen hän oli. Tiesikö hän minun olemassa olostani. Halusin tavata hänet, vaikka kuinka olin ensin yrittänyt unohtaa asian.

En vain voinut.

Hän pyöri mielessäni kuin maapallo pyöri auringon ympärillä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut elämäni keskipiste aivan yllättäen.
Hah, ja en edes tiennyt hänestä mitään nimen ja asuinpaikan lisäksi.
Siihenkin oli mennyt aikaa. Selvittää ne tiedot. Ne vei minulta monet yöunet. Aiheutti minulle melkein potkut töistä.

Olin äidiltä huolettomasti udellut asioita adoptoinnista, eikä hän ollut aavistanut mitää. Gustavkaan ei tiennyt tästä.

Hänen nimensä on Bill Adams ja hän asuu Floridan osavaltiossa, Miamissa.
Rehellisesti sanottuna, pelkkä nimi ja kaupunki jo vähensivät haluani etsiä hänet käsiini. Hän kuulosti ikävästi joltain rikkaalta porholta, jonkun miljonäärin pojalta.
Joten emme todellakaan tulisi toimeen.


Sain raahattua itseni ylös siitä sohvalta ja laahustin keittiöön, mutta iskin jalkani olohuoneen pöydän jalkaan.
”Hemmetin... Kuusi..toista..!”
ulvahdin purren huuleeni tölkkienkin pudotessa lattialle kolinalla.
Ravistelin jalkaa kuin se muka auttaisi tuskaa laantumaan, ja pääsin viimein keittiööni.
Aukaisin jääkaapin ja etsin hetken katseellani uutta tölkkiä käteeni, kunnes silmäni löysivät sen ja käteni tarttui siihen.
Läimäytin kaapin oven kiinni ja astelin takaisin olohuoneen puolelle aukaisten tölkin.
Kohotin sen huulilleni ensimmäistä hörppäystä varten, mutta sitten ovikello pirahti.

Käännyin huokaisten katsomaan ovea murhaavasti. Odotin että henkilö, olipa se kuka tahansa, katoaisi ja jättäisi minut rauhaan.
Suuni kuitenkin loksahti auki kun ovi vain aukesi ja mies tuli sisään.
”Etkö osaa enää oveakaan aukaista?”
mies virnuili.

Pyöräytin silmiäni ja lysähdin istumaan sohvalle. Otin rakkaan ystäväni kaukosäätimen toiseen käteeni ja napsautin television päälle.
Gustav tuli olohuoneeseen, kiersi sohvan takaa istumaan vierelleni ja nappasi tölkin kädestäni siemaisten ensimmäisen hörppyni.
Katsoin häntä silmät laajenneina.

”Veit minun ensimmäisen kulaukseni!”
”Oi anteeksi, en tiennytkään.”
”Hmph..”

Nappasin tölkin takaisin itselleni kaverini naureskellessa itsekseen. Selailin kanavia hiljaa, mutta sieltä ei löytynyt mitään mielenkiintoista. En kyllä edes omistanutkaan montaa kanavaa televisiossani. Ne peruskanavat vain.

Jätin lopulta jonkin tylsän naistensarjan pyörimään.

”Hei, mitä nämä ovat?”
”Hmm? .. Ei, älä ota niitä!”
”Bill Adams? Kukas hemmetti hän on? Florida, Miami?”

Gustav tokaisi ja läimäisin käteni otsaani.
Pitikö ne paperit unohtaa siihen pöydälle levälleen...

”Tomppaseni, alahan kertoa.”
”En ole mikään 'Tomppa' enkä ainakaan sinun 'Tomppasi'.”
huokaisin hänelle ja otin ison kulauksen tölkistä.

Gustav on hyvin jääräpäinen ihminen. Kun hän saa jotain vähän selville, hän haluaa tietää sen kokonaan. Hän on hyvin hiljainen ihminen oikeastaan, mutta jostain kiinnostuessaan puhetta tulee enemmän kuin sitä kerkiää ymmärtää. Hän on hyvin mahtava henkilö, mutta joskus hänen uteliaisuutensa ja sinnikkyytensä käy hermoille.

Joten minun ei auttanut muu kuin kertoa hänelle kaikki. Kaikki alusta loppuun.


Gustav katsoi papereita kulmat kurtussa, sitten kohdisti katseensa minuun ja nosti kulmiaan.
”Kaksoisveli? No huhhuh!”
”Ai, etkö alakaan tanssimaan ilosta?”
kysyin närkästyneenä. Yleensä Gustav ilahtui suuresti pienestäkin perheenlisäyksestä.
”No en, sinähän et kuitenkaan ota hänestä selvää tämän enempää.”
”Väärin.”
”Mitä?”
”Väärin. Sanoin että olet väärässä. Minä olen lähdössä etsimään häntä. Huomenna.”
sanoin hänelle ja vilkaisin merkitsevästi olkani ylitse.
Gustav seurasi katsettani makuuhuoneeseeni, jonka sängyn päällä makasi muutama matkalaukku.
”Tomppaseni...!”
”No mitä?” Pyöräytin silmiäni.
”Etkö meinannut minua ottaa mukaan?”

Loin häneen kummastuneen katseen. Gustavko poistuisi rakkaasta kotimaastamme? Valtameren toiselle puolen?

Hän toi kasvoilleen virneen.

”Ihan kuin päästäisin sinut yksin katselemaan ruskettuneita bikinityttöjä!”

-Bill-

Laskin raskaasti huokaisten puhelimen korvaltani ja napsautin sen kannen kiinni.
Kukaan ei nykyisin vastannut puhelimeenkaan.
Ainakaan kun minä soitin. Siltä se tuntui, että kaikki olivat hyljänneet minut vaikka eihän se niin ollut.

”Missä hemmetissä kaikki ovat..”

Otin keittiön kaapista kirkkaan viinilasin ja kaadoin siihen hieman punaviiniä.
Kohotin sen turhautuneena huulilleni ja kulautin kaiken kerralla alas. Täytin lasin uudelleen ja suuntasin lasi sekä pullo käsissäni olohuoneeseen.

Laskin pullon pöydälle ja lysähdin sohvalle väsyneenä.
Suljin silmäni nojatessani pääni taaksepäin.

”Bill kulta, rentoudu.”
”Rentoudu? RENTOUDU?! Kuinka hemmetissä voin rentoutua, kun sinä koko ajan vain puhut ja puhut!”
”Minä.. Eh?” ”Ala painua. En halua nähdä sinua enää.”
”Mitä? Et voi olla tosissasi. Bill, älä viitsi.”
”Ovi on tuolla.”
”Hyvä on sitten. Kiitos erittäin paljon aikani tuhlaamisesta.”

Muistikuvat eilisillasta palasivat hiljattain mieleen.
Miten olin tässä samaisella sohvalla eilen illalla käskenyt tyttöystävääni painumaan helvettiin. Jos häntä edes tyttöystäväksi pystyi sanomaan. Löysin hänet vain baarista aijemmin illalla ja raahasin kotia. Yö meni varsin nautinnollisesti yhteisen kylvyn myötä, mutta sitten minä ärsyynnyin häneen.
Tyttö vain nalkutti siitä miten hänen ystävättärensä oli kadottanut hänen sormuksensa, ja kaikkea muuta samanlaista paskaa. Kuka sitä jaksaa kauaa kuunnella.

Ihan sama. Parempi olla yksinään, kun kukaan ei välitä. Kaikki haluavat vain sitä yhtä ja samaa. Hetkeksi aikaa minun vuoteeseeni, yhdeksi yöksi ja siihen se jääkin.

Joinain aamuina löysin miehenkin seurastani. Ei se pahemmin haitannut. Minulle oli ihan sama oliko seuralaiseni mies vai nainen.

Hieman liikaa viiniä ja sain kenet tahansa pauloihini.
Pieni hymy käväisi huulillani.

Mutta ei se silti auttanut. Yksi yö ei tyydyttänyt tarpeitani, halujani olla jonkun kanssa. Kaikki päättyi jotenkin siihen yöhön. Joko heräsin yksin, ilman minkäänlaista viestiä tai sitten minä itse pilasin kaiken. Kun se ei tuntunut oikealta, kun henkilö ei ollut oikea.
En tiennyt missä hän oli, oliko hän mies vai nainen, mutta.. Halusin löytää hänet. Kipeästi.
Mutta pelkäsin. Pelkäsin päästää ketään lähelleni.
En halunnut satuttaa itseäni. Särkeä sydäntäni.

Nousin sohvalta ja kävelin makuuhuoneeseeni.

Palasin sieltä pian uimashortsit ylläni, kävelin kylpyhuoneeseeni ja hain pyyhkeen olalleni.
Aurinkolasit nappasin silmilleni olohuoneen pöydältä.

Miksi en lähtisi rannalle, kun sää oli näin hyvä?

Astelin ulko-ovelleni, vedin sen auki ja muutamaa sekuntia myöhemmin löysin tytön roikkumasta kaulastani itkun partaalla.

”Anna minulle vielä mahdollisuus...!”
kuulin tytön epätoivoisen ja itkuisen äänen korvassani kuiskauksena.
Otsani rypistyi pienesti ja työnsin tytön kauemmas. Otin neidon kasvot käsiini ja katsoin niihin sinisiin kyyneleiden täyttämiin silmiin. Ne punaiset posket ja hennon vaaleanpunaiset huulet.
Sama tyttö, jonka olin eilen käskenyt painua helvettiin.

Huokaisin pienesti painaessani huuleni tuon tytön huulille ja vedin hänet sisään asuntooni.


Muutama tunti myöhemmin löysin itseni makuuhuoneestani, tuijottaen kattoa lakanoiden välistä, brunette tyttö vierelläni.
Huokaisin pienesti ja vilkaisin häneen. Tytön poskilla näkyi kyyneleiden jättämät juovat ja hän nukkui sikeästi. Otsani rypistyi.

Miksi menin taas tekemään tämän? Ei, ei tämä onnistu. Kunhan hän herää niin pitää sanoa niinkuin asiat ovat. En pysty olemaan hänen kanssaan.

Miten minä olin päätynyt tälläiseen tilanteeseen? Minäpä kerron teille.

Kaikki oli lähtenyt menemään pieleen siitä lähtien kun sain tietää olevani adoptoitu. Olen tiennyt sen jo useamman vuoden. Taisin olla 17.vuotias kun sain tietää siitä.
Hieman sen jälkeen minä sorruin ensimmäisen kerran elämässäni viettämään aikaa liian paljon klubeilla ja koskemaan alkoholiin.
Vanhempani päättivät, että minun oli aika muuttaa silloin omilleni ja niinpä he ostivat minulle tämän asunnon Miamin rannalta. Kelpasihan se paremmin kuin hyvin.
Mutta se ei silti antanut minulle tunnetta, että kuuluin tänne. Kotini oli jossain muualla. Ei täällä.

Tiesin olevani Saksasta kotoisin. Sen vanhempani kertoivat minulle. Olinkin hieman ihmetellyt miten koulussa saksankielen opiskeleminen luontui minulta täydellisesti. Miten se tuntuu ihan toiselta äidinkieleltä minulle.

Minulla on paljon ystäviä. Tunnen kaikki tältä seudulta. Jokaisen ihmisen. Tiedän kaikki klubit ja kerhot missä kannattaa käydä. Tiedän kuinka iskeä haluamasi henkilö.
Kuinka pitää hänet lähellä.

Georg Listing, on läheisin ystäväni. En luokittele ihmisiä parhaiksi ystäviksi, tai vain kavereiksi. Kaikki ovat minulle ystäviä, jotkut vain läheisimpiä kuin toiset.
Tutustuin Georgiin vasta muuttaessani tänne. Hän asuu viereisessä talossa.

Ja ei, häntä en ole sentään vienyt vuoteeseeni. Hän on avoliitossa jo, naisen kanssa nimeltä Claire Sebbeth. Mielestäni he vaikuttavat ihan onnelliselta parilta. Ovat olleet yhdessä siitä lähtien kun olivat 16. vuotiaita.

Hassua miten jotkut uskalsivat päästää ihmisen niin lähelle itseään. Oppia tuntemaan sinut niin hyvin. Että hän tiesi sinusta kaiken. Tunsi sinut täysin.

Itse en osannut kuvitella sitä. Että joku henkilö tietäisi kaikki salaisuuteni, tuntisi minut täysin ja tietäisi täsmälleen millainen oikeasti olen.

”Bill? Kulta?”

Vedin juuri paidan pääni ylitse ja oikaisin sen helman kuullessani nimeni. Käännyin katsomaan naista vuoteessani.
”Miksi olet pukeutunut?”
”Tuota, Victoria.. Tämä ei toimi. Ei ole koskaan toiminutkaan. En vain tunne sitä yhteyttä välillämme... On parempi ettemme tapaa enää. Tällä kertaa tämä on varmaa.”

Päätin ilmaista asiani suoraan ja mutkittelematta. Miksi pitkittäisin sitä enää. Tämä piti laittaa kerrasta poikki. Jos sitä ei tehnyt kunnolla, tyttö viipyisi nurkissani vielä parin kuukauden päästä.

Victoria katsoi minuun surumielisenä ja laski sitten katseensa.
”Hyvä on. Ei väkisin. Kerran ei kelpaa, niin ei sitten.”
nainen kivahti ja noukki vaatteensa lattialta.

Pyöräytin pienesti silmiäni. Naiset. Tämä se oli aina se ongelma. He piilottivat surunsa ja pettymyksensä kiukuttelun taakse.

”Tiedät missä ovi on.”
tokaisin hiljaa ja astelin keittiöön tekemään itselleni aamupalaa.

Naisiin en koskisi enää vähään aikaan edes pitkällä tikullakaan. Pitäisin heidät siivosti kaukana. Miehet olivat helpompia kohdeltavia. He eivät valittaneet.
Tämä oli heillekin vain pelleilyä.
Ei mitään vakavaa. He tosin saivat jonkinlaisen tyydytyksen.
Minä vain nautin heidän seurastaan hetken aikaa, sen yhden yön, yritin täyttää sillä yksinäisyyden tunteen, mutta se palasi aina takaisin.

En tiedä miten pitkään enää jaksaisin tätä.


                                                                  *****

- Tälläistä novellia tällä kertaa. :) Tämän pituisia osia ajattelin kirjoittaa seuraavistakin osista, mitä mieltä olette, onko sopivia vai liian pitkiä jopa? Tämä oli tälläinen tylsä alkuosa. Tai sitä oli ainakin hieman tylsä kirjoittaa, kun olisi mieli tehnyt hypätä jo reilusti eteenpäin. Mutta pitää tässä omaakin kärsivällisyyttä kasvattaa. :) Saitte tietää nyt vähän Billistä ja Tomista, siitä millaista heidän jokapäiväinen elämänsä on ja hieman menneestäkin.
Kirjoitin aika tasapuolisesti nyt sekä Tomin että Billin kannalta, mutta seuraavissa osissa ollaan enemmän Tomissa.
Laittakaahan kommentia tulemaan ja kertokaa mitä tästä piditte, kannattaako jatkaa. :)

Kiitos,
Jebbe.

Moips !

Aattelin tässä vain näin myöhäsellä jopa ilmottaa, että tänään sain ensimmäisen osan uutta novellia kirjoitettua ! :)
En kuitenkaan sitä tänään enää julkaise, mutta viikonlopun aikana, saattaapi jo huomenna ilmestyä tänne ja te pääsette sitä sitten lukemaan (ja kommentoimaan;D) !

Oli aika uuvuttavaa kirjoittaa sitä. :) Tai kun en ollut tyytyväinen johonkin kohtaan ja se meni korjaukseen. No sitten huomasin että eihän tuo seuraava kohta nyt sovi edelliseen ja taas korjausta. :)
Sitä tässä on koko viikko tehty. Korjailtu vain edellisiä ja kirjoitettu uusia.

Mutta pistelen sen nyt tänne viikonlopun aikana, tämä tyttö häipyy nyt peiton alle tutimaan !

- Jebbe.