Nimi: Separated Twins
Kirjoittaja: Jebbe.
Luokitus: K-15
Tyylilaji: Romance, drama, fluffy
Varoitukset: Slash, kirosanoja, lievää väkivaltaa, intiimejä kohtauksia
Paritus: Tom/Bill
Esittely: Kaksoset ovat joutuneet toisistaan eroon jo heti synnyttyään. Äidillä ei ollut varaa pitää toista lastaan, joten hän antoi tämän adoptioon. Tom jäi äitinsä luokse Saksaan. Bill adoptoitiin Amerikkaan. Hänestä tuli Amerikan rikkaan perheen poika. Tom sai muutama vuosi sitten tietää omistavansa kaksoisveljen. Hän tietää missä veljensä asuu ja haluaa tavata tämän. Mutta tietääkö Bill veljestään? Tai näkevätkö he koskaan toisiaan? Mitä tulee ylipäätään tapahtumaan?
Tule mukaan katsomaan, tutustuvatko he koskaan toisiinsa!
A/N: Tällä kertaa tällaista. Uskon, että tätä on hyvin jännä kirjoittaa, sitten seuraavia osia. Juoni on ehkäpä hyvin erilainen aijempiin verrattuna, sellainen erikoisempi. Mutta toivottavasti se ei haittaa. Henkilöthän kuitenkin ovat yhä samat! G-miehet pidän enemmän nyt mukana, niinkuin toivoitte. Ainakin toivon pystyväni pitämään heidät täällä.
Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, myös ne rakentavat. Mutta kunhan edes jotain kommentia kirjoitatte niin olen tyytyväinen ! :)

Nyt, ensimmäiseen osaan ! Lukemisen iloa !

Osa 1: Saksa vai Amerikka?

-Tom-

Ne 20.vuotta, jotka olin elänyt tätä elämää, täällä Saksan valtiossa, pienessä kylässä ainoan ystäväni Gustavin kanssa, olivat olleet elämäni tyhjimpiä.
Kunnes äitini Simone kertoi minulle sairaalaan jouduttuaan jotain, joka täytti maailmani uudella tavalla.


Olen tuntenut Gustav Schäferin pikku penikasta asti. Tai siitä lähtien kun tulimme samaan kouluun. Kun minä aloitin koulun, tarkemmin sanoen.
Hän on paras kaverini. Muitakaan ei ole. Enkä kyllä tarvitsekaan. Mitä sellaisella isolla porukalla ympärillä tekee? - Ei mitään.

Lapsuuteni ei todellakaan ollut hääppöinen. Rahaa oli vain ruokaan ja harvoin mihinkään ylimääräiseen. Katto oli pään päällä ja isäpuoli äidin seurana. Oikea isä lähti reissaamaan maailmaa, jätti meidät tänne.
Minä vietin lapsuuden ensimmäisen kitarani kanssa harjoitellen.

Kävin koulua sen verran mikä oli pakko. Yhdeksännenluokan jälkeen aloin hakea töitä. Ei kiinnostanut eikä kiinnosta vieläkään hakea itselle ammattia. Ei enää mitään koulua, kiitos.

Teen töitä iltaisin erään klubin tiskin takana. Yllättävää, että ylipäätään pääsin sellaiseenkaan työhön ilman koulutusta. Ansaitsen kuitenkin hommasta sen verran, että pystyn elättämään itseni, pienessä kämpässäni. Joka on kuin sikolätti, ainakin tällä hetkellä.

Viehättäviä neitoja pyörii silmien edessä vähän väliä – ei sen puoleen etteikö siellä olisi puoleensa vetäviä miehiäkin.
En ole ihan varma suuntaumuksestani. En ainakaan myönnä homouttani. En kenellekään, saatikka itselleni. Se ei auttaisi ketään, tai helpottaisi kenenkään oloa.
Varsinkaan äitini, joka oli äskettäin leikkauksessa. Ei mitään vakavaa, mutta onneksi isäpuoli on hänen tukenaan, kun minä en pysty siihen juuri nyt.

Katsoin tyhjää tölkkiä, joka oli siinä pöydän päällä ollut viimeiset pari viikkoa.
Ja toista sen vieressä olevaa. Sekä kolmatta ja sen viereistä neljättä. Viides löytyi kaatuneena lattialta. Siemaisin viimeisen kerran kädessäni olevasta kaljatölkistä ja laskin sen tyhjänä pöydälle muiden joukkoon.

Miten se saattoi olla mahdollista? Miten elämäni oli aina ollut niin tyhjää? Miksi sain vasta nyt tietää syyn siihen? Miksi äitini kertoi minulle vasta nyt, että minulla on kaksoisveli jossain päin tätä hemmetin maapalloa?! Kuinka minun maailmani muuttui ihan täydellisesti tuon tiedon jälkeen?

Äitini kertoi tämän sairaalassa leikkauksen jälkeen. Hän oli tuntenut, että nyt oli mukamas 'sopiva aika viimeinkin' kertoa jotain. Minulla on kaksoisveli. Nuorempi kaksoisveli. Jossakin.
Simone ei tietänyt hänen nimeään. Ei mitään hänestä. Hän tiesi vain, että hänet oli adoptoitu jonnekin päin Amerikkaa, USAn liittovaltiota. Jossakin niistä 50 osavaltiosta, jossain siellä minun veljeni eli.

Siitä oli nyt puolitoista vuotta. Kun sain tietää tästä. Ja silti istuin yhä tässä. Kaljaa juomassa sohvallani, kun voisin olla etsimässä veljeäni.

Okei, olin kyllä salaa kerännyt rahaa. Laittanut palkastani rahaa säästöön, ottanut itseäni niskasta kiinni ja päättänyt etsiä veljeni käsiini.

Olin ensimmäiset muutamat kuukaudet vain ollut ajattelematta asiaa. Tai siis yrittänyt olla. Mutta siitä ei tullut mitään. Elämäni ei ollut enää sama. Veljestäni tuli minulle pakkomielle. Minun oli pakko tietää, millainen hän oli. Tiesikö hän minun olemassa olostani. Halusin tavata hänet, vaikka kuinka olin ensin yrittänyt unohtaa asian.

En vain voinut.

Hän pyöri mielessäni kuin maapallo pyöri auringon ympärillä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut elämäni keskipiste aivan yllättäen.
Hah, ja en edes tiennyt hänestä mitään nimen ja asuinpaikan lisäksi.
Siihenkin oli mennyt aikaa. Selvittää ne tiedot. Ne vei minulta monet yöunet. Aiheutti minulle melkein potkut töistä.

Olin äidiltä huolettomasti udellut asioita adoptoinnista, eikä hän ollut aavistanut mitää. Gustavkaan ei tiennyt tästä.

Hänen nimensä on Bill Adams ja hän asuu Floridan osavaltiossa, Miamissa.
Rehellisesti sanottuna, pelkkä nimi ja kaupunki jo vähensivät haluani etsiä hänet käsiini. Hän kuulosti ikävästi joltain rikkaalta porholta, jonkun miljonäärin pojalta.
Joten emme todellakaan tulisi toimeen.


Sain raahattua itseni ylös siitä sohvalta ja laahustin keittiöön, mutta iskin jalkani olohuoneen pöydän jalkaan.
”Hemmetin... Kuusi..toista..!”
ulvahdin purren huuleeni tölkkienkin pudotessa lattialle kolinalla.
Ravistelin jalkaa kuin se muka auttaisi tuskaa laantumaan, ja pääsin viimein keittiööni.
Aukaisin jääkaapin ja etsin hetken katseellani uutta tölkkiä käteeni, kunnes silmäni löysivät sen ja käteni tarttui siihen.
Läimäytin kaapin oven kiinni ja astelin takaisin olohuoneen puolelle aukaisten tölkin.
Kohotin sen huulilleni ensimmäistä hörppäystä varten, mutta sitten ovikello pirahti.

Käännyin huokaisten katsomaan ovea murhaavasti. Odotin että henkilö, olipa se kuka tahansa, katoaisi ja jättäisi minut rauhaan.
Suuni kuitenkin loksahti auki kun ovi vain aukesi ja mies tuli sisään.
”Etkö osaa enää oveakaan aukaista?”
mies virnuili.

Pyöräytin silmiäni ja lysähdin istumaan sohvalle. Otin rakkaan ystäväni kaukosäätimen toiseen käteeni ja napsautin television päälle.
Gustav tuli olohuoneeseen, kiersi sohvan takaa istumaan vierelleni ja nappasi tölkin kädestäni siemaisten ensimmäisen hörppyni.
Katsoin häntä silmät laajenneina.

”Veit minun ensimmäisen kulaukseni!”
”Oi anteeksi, en tiennytkään.”
”Hmph..”

Nappasin tölkin takaisin itselleni kaverini naureskellessa itsekseen. Selailin kanavia hiljaa, mutta sieltä ei löytynyt mitään mielenkiintoista. En kyllä edes omistanutkaan montaa kanavaa televisiossani. Ne peruskanavat vain.

Jätin lopulta jonkin tylsän naistensarjan pyörimään.

”Hei, mitä nämä ovat?”
”Hmm? .. Ei, älä ota niitä!”
”Bill Adams? Kukas hemmetti hän on? Florida, Miami?”

Gustav tokaisi ja läimäisin käteni otsaani.
Pitikö ne paperit unohtaa siihen pöydälle levälleen...

”Tomppaseni, alahan kertoa.”
”En ole mikään 'Tomppa' enkä ainakaan sinun 'Tomppasi'.”
huokaisin hänelle ja otin ison kulauksen tölkistä.

Gustav on hyvin jääräpäinen ihminen. Kun hän saa jotain vähän selville, hän haluaa tietää sen kokonaan. Hän on hyvin hiljainen ihminen oikeastaan, mutta jostain kiinnostuessaan puhetta tulee enemmän kuin sitä kerkiää ymmärtää. Hän on hyvin mahtava henkilö, mutta joskus hänen uteliaisuutensa ja sinnikkyytensä käy hermoille.

Joten minun ei auttanut muu kuin kertoa hänelle kaikki. Kaikki alusta loppuun.


Gustav katsoi papereita kulmat kurtussa, sitten kohdisti katseensa minuun ja nosti kulmiaan.
”Kaksoisveli? No huhhuh!”
”Ai, etkö alakaan tanssimaan ilosta?”
kysyin närkästyneenä. Yleensä Gustav ilahtui suuresti pienestäkin perheenlisäyksestä.
”No en, sinähän et kuitenkaan ota hänestä selvää tämän enempää.”
”Väärin.”
”Mitä?”
”Väärin. Sanoin että olet väärässä. Minä olen lähdössä etsimään häntä. Huomenna.”
sanoin hänelle ja vilkaisin merkitsevästi olkani ylitse.
Gustav seurasi katsettani makuuhuoneeseeni, jonka sängyn päällä makasi muutama matkalaukku.
”Tomppaseni...!”
”No mitä?” Pyöräytin silmiäni.
”Etkö meinannut minua ottaa mukaan?”

Loin häneen kummastuneen katseen. Gustavko poistuisi rakkaasta kotimaastamme? Valtameren toiselle puolen?

Hän toi kasvoilleen virneen.

”Ihan kuin päästäisin sinut yksin katselemaan ruskettuneita bikinityttöjä!”

-Bill-

Laskin raskaasti huokaisten puhelimen korvaltani ja napsautin sen kannen kiinni.
Kukaan ei nykyisin vastannut puhelimeenkaan.
Ainakaan kun minä soitin. Siltä se tuntui, että kaikki olivat hyljänneet minut vaikka eihän se niin ollut.

”Missä hemmetissä kaikki ovat..”

Otin keittiön kaapista kirkkaan viinilasin ja kaadoin siihen hieman punaviiniä.
Kohotin sen turhautuneena huulilleni ja kulautin kaiken kerralla alas. Täytin lasin uudelleen ja suuntasin lasi sekä pullo käsissäni olohuoneeseen.

Laskin pullon pöydälle ja lysähdin sohvalle väsyneenä.
Suljin silmäni nojatessani pääni taaksepäin.

”Bill kulta, rentoudu.”
”Rentoudu? RENTOUDU?! Kuinka hemmetissä voin rentoutua, kun sinä koko ajan vain puhut ja puhut!”
”Minä.. Eh?” ”Ala painua. En halua nähdä sinua enää.”
”Mitä? Et voi olla tosissasi. Bill, älä viitsi.”
”Ovi on tuolla.”
”Hyvä on sitten. Kiitos erittäin paljon aikani tuhlaamisesta.”

Muistikuvat eilisillasta palasivat hiljattain mieleen.
Miten olin tässä samaisella sohvalla eilen illalla käskenyt tyttöystävääni painumaan helvettiin. Jos häntä edes tyttöystäväksi pystyi sanomaan. Löysin hänet vain baarista aijemmin illalla ja raahasin kotia. Yö meni varsin nautinnollisesti yhteisen kylvyn myötä, mutta sitten minä ärsyynnyin häneen.
Tyttö vain nalkutti siitä miten hänen ystävättärensä oli kadottanut hänen sormuksensa, ja kaikkea muuta samanlaista paskaa. Kuka sitä jaksaa kauaa kuunnella.

Ihan sama. Parempi olla yksinään, kun kukaan ei välitä. Kaikki haluavat vain sitä yhtä ja samaa. Hetkeksi aikaa minun vuoteeseeni, yhdeksi yöksi ja siihen se jääkin.

Joinain aamuina löysin miehenkin seurastani. Ei se pahemmin haitannut. Minulle oli ihan sama oliko seuralaiseni mies vai nainen.

Hieman liikaa viiniä ja sain kenet tahansa pauloihini.
Pieni hymy käväisi huulillani.

Mutta ei se silti auttanut. Yksi yö ei tyydyttänyt tarpeitani, halujani olla jonkun kanssa. Kaikki päättyi jotenkin siihen yöhön. Joko heräsin yksin, ilman minkäänlaista viestiä tai sitten minä itse pilasin kaiken. Kun se ei tuntunut oikealta, kun henkilö ei ollut oikea.
En tiennyt missä hän oli, oliko hän mies vai nainen, mutta.. Halusin löytää hänet. Kipeästi.
Mutta pelkäsin. Pelkäsin päästää ketään lähelleni.
En halunnut satuttaa itseäni. Särkeä sydäntäni.

Nousin sohvalta ja kävelin makuuhuoneeseeni.

Palasin sieltä pian uimashortsit ylläni, kävelin kylpyhuoneeseeni ja hain pyyhkeen olalleni.
Aurinkolasit nappasin silmilleni olohuoneen pöydältä.

Miksi en lähtisi rannalle, kun sää oli näin hyvä?

Astelin ulko-ovelleni, vedin sen auki ja muutamaa sekuntia myöhemmin löysin tytön roikkumasta kaulastani itkun partaalla.

”Anna minulle vielä mahdollisuus...!”
kuulin tytön epätoivoisen ja itkuisen äänen korvassani kuiskauksena.
Otsani rypistyi pienesti ja työnsin tytön kauemmas. Otin neidon kasvot käsiini ja katsoin niihin sinisiin kyyneleiden täyttämiin silmiin. Ne punaiset posket ja hennon vaaleanpunaiset huulet.
Sama tyttö, jonka olin eilen käskenyt painua helvettiin.

Huokaisin pienesti painaessani huuleni tuon tytön huulille ja vedin hänet sisään asuntooni.


Muutama tunti myöhemmin löysin itseni makuuhuoneestani, tuijottaen kattoa lakanoiden välistä, brunette tyttö vierelläni.
Huokaisin pienesti ja vilkaisin häneen. Tytön poskilla näkyi kyyneleiden jättämät juovat ja hän nukkui sikeästi. Otsani rypistyi.

Miksi menin taas tekemään tämän? Ei, ei tämä onnistu. Kunhan hän herää niin pitää sanoa niinkuin asiat ovat. En pysty olemaan hänen kanssaan.

Miten minä olin päätynyt tälläiseen tilanteeseen? Minäpä kerron teille.

Kaikki oli lähtenyt menemään pieleen siitä lähtien kun sain tietää olevani adoptoitu. Olen tiennyt sen jo useamman vuoden. Taisin olla 17.vuotias kun sain tietää siitä.
Hieman sen jälkeen minä sorruin ensimmäisen kerran elämässäni viettämään aikaa liian paljon klubeilla ja koskemaan alkoholiin.
Vanhempani päättivät, että minun oli aika muuttaa silloin omilleni ja niinpä he ostivat minulle tämän asunnon Miamin rannalta. Kelpasihan se paremmin kuin hyvin.
Mutta se ei silti antanut minulle tunnetta, että kuuluin tänne. Kotini oli jossain muualla. Ei täällä.

Tiesin olevani Saksasta kotoisin. Sen vanhempani kertoivat minulle. Olinkin hieman ihmetellyt miten koulussa saksankielen opiskeleminen luontui minulta täydellisesti. Miten se tuntuu ihan toiselta äidinkieleltä minulle.

Minulla on paljon ystäviä. Tunnen kaikki tältä seudulta. Jokaisen ihmisen. Tiedän kaikki klubit ja kerhot missä kannattaa käydä. Tiedän kuinka iskeä haluamasi henkilö.
Kuinka pitää hänet lähellä.

Georg Listing, on läheisin ystäväni. En luokittele ihmisiä parhaiksi ystäviksi, tai vain kavereiksi. Kaikki ovat minulle ystäviä, jotkut vain läheisimpiä kuin toiset.
Tutustuin Georgiin vasta muuttaessani tänne. Hän asuu viereisessä talossa.

Ja ei, häntä en ole sentään vienyt vuoteeseeni. Hän on avoliitossa jo, naisen kanssa nimeltä Claire Sebbeth. Mielestäni he vaikuttavat ihan onnelliselta parilta. Ovat olleet yhdessä siitä lähtien kun olivat 16. vuotiaita.

Hassua miten jotkut uskalsivat päästää ihmisen niin lähelle itseään. Oppia tuntemaan sinut niin hyvin. Että hän tiesi sinusta kaiken. Tunsi sinut täysin.

Itse en osannut kuvitella sitä. Että joku henkilö tietäisi kaikki salaisuuteni, tuntisi minut täysin ja tietäisi täsmälleen millainen oikeasti olen.

”Bill? Kulta?”

Vedin juuri paidan pääni ylitse ja oikaisin sen helman kuullessani nimeni. Käännyin katsomaan naista vuoteessani.
”Miksi olet pukeutunut?”
”Tuota, Victoria.. Tämä ei toimi. Ei ole koskaan toiminutkaan. En vain tunne sitä yhteyttä välillämme... On parempi ettemme tapaa enää. Tällä kertaa tämä on varmaa.”

Päätin ilmaista asiani suoraan ja mutkittelematta. Miksi pitkittäisin sitä enää. Tämä piti laittaa kerrasta poikki. Jos sitä ei tehnyt kunnolla, tyttö viipyisi nurkissani vielä parin kuukauden päästä.

Victoria katsoi minuun surumielisenä ja laski sitten katseensa.
”Hyvä on. Ei väkisin. Kerran ei kelpaa, niin ei sitten.”
nainen kivahti ja noukki vaatteensa lattialta.

Pyöräytin pienesti silmiäni. Naiset. Tämä se oli aina se ongelma. He piilottivat surunsa ja pettymyksensä kiukuttelun taakse.

”Tiedät missä ovi on.”
tokaisin hiljaa ja astelin keittiöön tekemään itselleni aamupalaa.

Naisiin en koskisi enää vähään aikaan edes pitkällä tikullakaan. Pitäisin heidät siivosti kaukana. Miehet olivat helpompia kohdeltavia. He eivät valittaneet.
Tämä oli heillekin vain pelleilyä.
Ei mitään vakavaa. He tosin saivat jonkinlaisen tyydytyksen.
Minä vain nautin heidän seurastaan hetken aikaa, sen yhden yön, yritin täyttää sillä yksinäisyyden tunteen, mutta se palasi aina takaisin.

En tiedä miten pitkään enää jaksaisin tätä.


                                                                  *****

- Tälläistä novellia tällä kertaa. :) Tämän pituisia osia ajattelin kirjoittaa seuraavistakin osista, mitä mieltä olette, onko sopivia vai liian pitkiä jopa? Tämä oli tälläinen tylsä alkuosa. Tai sitä oli ainakin hieman tylsä kirjoittaa, kun olisi mieli tehnyt hypätä jo reilusti eteenpäin. Mutta pitää tässä omaakin kärsivällisyyttä kasvattaa. :) Saitte tietää nyt vähän Billistä ja Tomista, siitä millaista heidän jokapäiväinen elämänsä on ja hieman menneestäkin.
Kirjoitin aika tasapuolisesti nyt sekä Tomin että Billin kannalta, mutta seuraavissa osissa ollaan enemmän Tomissa.
Laittakaahan kommentia tulemaan ja kertokaa mitä tästä piditte, kannattaako jatkaa. :)

Kiitos,
Jebbe.