Osa 3: Lamborghini Gallardo LP560-4 Spyder

-Tom-

En saanut sitten millään unta, kun olimme tulleet takaisin hotellille. Vaikka kuuma suihku rentoutti ja pehmeä sänky suorastaan kutsui minua luokseen, käperryttyäni peiton alle yömyöhään en saanut unta. Vaihdoin kylkeä ja kieriskelin vuoteessa, Bill pyöri mielessäni ja ajatukset karkasivat häneen väkisinkin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olin mielettömän helpottunut. Okei, hän oli rikas miljonääri, sen näki jo hänen pukeutumisestaan, käyttäytymisestään ja asunnostaan, mutta... Hän ei ollut sellainen itserakas, omahyväinen ja turhan ylpeä kaksoisveli, joka oli kasvanut toisessa kodissa.
Bill vaikutti pikemminkin hyvin.. Rauhalliselta ja sivistyneeltä ja... Yksinäiseltä.

Halusin tutustua häneen paremmin ja hävittää sen yksinäisyyden tunteen hänen elämästään. Halusin tietää millainen hänen lapsuutensa oli ja millaista hänen päivittäinen elämänsä oli. Mitä hän teki työkseen -jos teki- , millaiset hänen adoptiovanhempansa olivat ja oliko hän koskaan tuntenut samaa kuin minä.

Tyhjyyttä.

Sitä että hänenkin elämänsä olisi ollut jollain lailla pirstaleista, kun jokin puuttui. Kun ei voinut jotenkin nauttia siitä elämästään, mitä eli. Sillä jotain oli kadoksissa.

Oliko hän tuntenut niin? Oliko hänelle eilen illalla tullut sama tunne kuin minulle? Että nyt elämä oli kasassa? Kaikki mitä tarvitsit ollaksesi onnellinen oli nyt tässä, käsissäsi?

Pystyin vihdoin elämään. Siltä minusta tuntui, ja olin siitä varma. Minun täytyi vain saada Bill hyväksymään minut elämäänsä, ottamaan minut osaksi elämäänsä. Yhdistämään elämämme toisiinsa.

-Bill-

Tuijotin tyhjää takkaa edessäni, jossa ei oltu poltettu puita aikoihin. Mieleni oli sekaisin, en edes kyennyt ajattelemaan järkevästi.

Miksi Luoja kiusasi minua ja kertoi nyt vasta, että minulla on kaksoisveli? Jos olisin tiennyt sen jo aijemmin, en olisi tässä pisteessä. Elämäni ei olisi tälläistä, se ei olisi perustunut valheille ja sitten tullut tähän tilanteeseen etten tietäisi enää mitä tehdä.

Katseeni siirtyi viinilasiini, jonka pohjalla oli vielä muutama pisara punaista viiniä.

Jos olisin tiennyt veljestäni aijemmin, tuskin olisin tälläinen.

Jos minua ei oltaisi adoptoitu, jos olisin saanut kasvaa ja elää yhdessä veljeni kanssa, en olisi tämä Bill. En olisi Bill Adams.

Adams.. Kaulitz.. Bill... Tom...

Bill Adams ja Tom Kaulitz. Bill ja Tom Kaulitz. Kuuluiko minun olla Adams? Tai Kaulitz?

En tiennyt, mutta halusin ottaa siitä selvää.


Nukuin yöni rauhallisesti, vaikkakin olin hermostunut tulevasta päivästä. Uneni viruivat pitkälle, niin pitkälle, että kun kello alkoi lähestyä neljää iltapäivällä, minä olin vasta syönyt aamupalan, pessyt hampaani, laittanut hiukset ja meikannut.

Kun vilkaisin kelloa, se oli vain muutamaa minuuttia vaille. Eikä minulla ollut vielä vaatteita valittuna.

Huokaisin stressaantuneena, halusin näyttää mahdollisimman hyvältä niinkuin joka päivä.

Ei, tuo paita ei sovi yhtään. Eikä nuo housut ainakaan. Mitä hemmettiä oikein laitan?!

16:15, sitä kelloni näytti kun vihdoin istuin valkoisessa Lamborghini Gallardo LP560-4 Spyder autossani hakemassa veljeäni. Ylläni valkoinen kauluspaita hihat ylös käärittyinä ja mustat farkut jalassani.

Purin huuleeni jännittyneenä, melkeinpä paniikin vallassa.

Olin myöhässä, sepäs se toi hyvää ensivaikutelmaa. Mutta enhän minä sentään ollut treffeille menossa, vaan tapaamaan veljeäni. Tutustumaan häneen ja.. Hänen ystäväänsä.

Hätkähdin puhelimeni soidessa.

”Hei Georg. Mitä nyt?”
kysähdin ystävällisen lempeästi, vaikka en todellakaan olisi juuri nyt kaivannut juttuseuraa. Olisin pian perillä ja minulla olisi muutenkin seliteltävää myöhästymisestäni.

”Bill, minne menossa? Näin sinun lähtevän juuri kun aijoin tulla kylään.”
”Ai, emm, minulla on tapaaminen... - josta olen jo myöhässä.”
”Oh, vai sillä lailla. Kukas nainen tällä kertaa?”

Mieleni teki läpsäistä kämmen vasten otsaani.

”Ei kukaan nainen, minä.. Minä tapaan erään miehen.”

”...”
” Georg, oletko vielä siellä? Kuule, minun täytyy nyt tosiaan lopettaa, olen perillä nyt. Jutellaan illalla.”
selitin vaiteliaana puhelimeen hotellin ilmestyessä maisemiin. Georg taisi käsittää väärin sanani. Hän luuli, että olin menossa tapaamaan miestä siinä mielessä.

Kyllähän hän tiesi minun olleen joskus miehenkin kanssa. Hän vain ei ihan tuntunut ymmärtävän sitä. Tai minua ylipäätäänkään. Miten seikkailin sängystä toiseen eikä sillä ollut väliä kumman sukupuolen edustaja sen omisti.

Mutta en voinut kertoa hänelle ainakaan puhelimessa omistavani kaksoisveljen, joka oli eilen vain tupsahtanut ovelleni.


Pysäköin auton kadun varteen ja nostin aurinkolasit silmiltäni katsellessani hotellin suuntaan. En tiennyt vieläkö Tom ja Gustav odottaisivat minua. Joko he olisivat kyllästyneet odottamaan, kun olin sentään puoli tuntia myöhässä sovitusta ajasta.

Toivoin, että he vielä olisivat odottamassa minua.

-Tom-

”Okei, hän on myöhässä ja pahasti.”
Gustav tokaisi ja sai minulta pahan mulkaisun. Ihan kuin en olisi huomannut sitä.

Minua ärsytti ihan suunnattomasti. Tunsin itseni jokseenkin loukatuksi. Eikö veljeni tosiaankaan ollut tämän enempää halukas tutustumaan minuun?
Tämä oli suorastaan pökerryttävää. Hän oli eilen vaikuttanut ihan erilaiselta. Hän oli vaikuttanut innokkaalta näkemään minut uudelleen, mutta olinko luullut väärin?

Ja mitä tässä tehtiin? Olin vieläkin istumassa ja odottamassa veljeäni, joka luultavammin ei edes tulisi. Olin turhautunut jo odottamaan, 30 minuuttia oli kulunut ja Billiä ei näkynyt missään.

Kyllä minä ymmärsin..
Olihan tämä hämmentävää, jopa mieltä järkyttävää kuulla tällä lailla, että sinulla on veli, josta et ole koskaan kuullutkaan. Kenestä olet ollut erossa koko elämäsi ajan.
Olisin minäkin yllättynyt, jos Bill olisi tullut minun ovelleni tällä lailla kuin minä tein..
Mutta.. En mahtanut sille mitään, että tunsin itseni loukatuksi.

”Haluan raitista ilmaa. En todellakaan jää tänne enää istumaan ja odottamaan hänen saapumistaan.”
mumisin Gustaville hiljaa, hieraisten niskaani.
”Minä myös, eiköhän suunnata kaupungille tai rannalle?”
”En tiedä.. Ei ainakaan rannalle.”
”Selvä.”

Gustav jaksoi pysyä normaalina itsenään, minä olin kaukana normaalista. Olin huonolla tuulella, pahoittanut mieleni ja pettynyt.

Menikö kauan suunnittelemani matka näin pieleen heti alkuun? Että kerkeäisin vain yhden illan olla veljeni seurassa eikä hän enää sitten haluaisikaan nähdä minua uudestaan?

En aikonut luovuttaa vielä, en halunnut. En minä koskaan luovuttanut näin helpolla.. Ei se ollut kaltaistani.

Nousimme niiltä tuoleilta hotellin ulkoterassilta, siitä pyödän äärestä, jossa olimme olleet odottamassa. Työnsimme tuoleja pöydän alle hivenen ja suuntasimme sitten hotellin pihan poikki kadun varteen.

”Joten kaupungille? Otetaanko taksi vai kävellään?”
Gustav kysyi katsahtaen minuun sivusilmällä. Tungin kädet farkkujeni taskuihin laitettuani ensin aurinkolasit silmilleni. Huokaisin pienesti ja kohautin harteitani.
”Joo, kävellään mieluummin.”

Puraisin huuleeni.

Etsisin Billin myöhemmin käsiini ja hän saisi niin kuulla kunniansa...
Okei... Ehkä en sittenkään.
Sillä jos menisin räyhäämään hänen asunnolleen siitä, että hän ei tullutkaan sovittuun aikaan tapaamaan minua, hän saisi käsityksen, että olin jokin pakkomielteinen kaksoisveli, jolla oli hyvin lyhyt pinna.

Kyllä minä pystyin sietämään stressiä ja hallitsemaan hermoni. Hyvin harvoin, todella, todella harvoin olin menettänyt hermoni niin, että paikat olivat rikkoutuneet.
Enkä minä ollut väkivaltainen, joten kukaan ei ollut loukkaantunut siinä.
… Ainakaan tarkoituksellisesti siis. Vahingossa vain.. Krhm.

”Onko tuo Bill?”
Gustav kysyi äkisti ja tajusin hänen pysähtyneen. Kohotin katseeni maasta häneen, pysähdyin hänen rinnalleen ja seurasin hänen katsettaan.

Kulmani kohosivat yllättyneinä. Huuleni raottuivat.
Se oli Bill. Oikeasti.
Hän oli sittenkin tullut... Bill tuli...

Voi paska...! Olin ihan älyttömän tyhmä ! Bill oli odotellut täällä varmaan koko sen ajan, kun minä luulin hänen olleen myöhässä. Joten oikeastaan minä olin myöhässä...
Hakkasin mielessäni päätäni tiiliseinään, kun sitten suljin suuni ja astelin hänen luokseen.

Bill huomasi minut pian ja näin heiveröisen hymyn nousevan hänen huulilleen. Hän kohotti vielä kerran toisessa kädessään pitelemänsä savukkeen huulilleen, imaisi, sitten tumppasi tupakan tumpin maahan samalla puhaltaen savuja ulos suustaan.

”Hei, tulittehan te sieltä.”
Bill vastasi hymyillen nyt leveämmin.

”Tuota.. Anteeksi, kun olemme myöhässä.”
Gustav mumisi ja hymyili pahoitellen. Katsahdin häneen ja nyökäytin päätäni hänen sanojensa vahvuudeksi. Niin.
”Te myöhässä? Ei, minun tässä pitäisi pyytää anteeksi. Minähän se olen myöhässä. Anteeksi siis. Nukuin liian pitkälle ja pääsin lähtemään vasta neljän jälkeen.”
Bill selitti hymyillen enää vain pienesti, hieman ihmeissäänkin.
Minun ilmeeni muuttui ihan pihalla olevaksi.

No mitäs pirskattia? Billkö tässä olikin myöhässä? Katsahdin kelloa puhelimestani. Senkin aika oli pitänyt muuttaa Saksan ajasta Amerikan aikaan. Tosiaan, kello oli jo 16:40.
Kuinka pitkään Bill sitten oli odotellut täällä meitä?

”Luulin jo, että te olette kyllästyneet odottamaan ja lähteneet kaupungille tai jotain.”
Bill virnisti sitten pienesti. Panin merkille, että hän oli yllättävän puheliaalla päällä eiliseen verrattuna.

”Itseasiassa me olimm.. Amph..”

Olin tokaisemassa hänelle yhä hivenen loukkaantuneena, että olimme menossa kaupungille, mutta Gustav iski minua kyynärpäällään vatsaan, ja sai minut siten hiljenemään sekä taittumaan osin kaksinkerroin.

Mulkaisin häneen pidellen vatsaani.

Bill kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja laski sitten aurinkolasit päälaeltaan silmilleen.

”No, mennäänhän sitten.”

Siinä vaiheessa katseeni kiinnittyi autoon, johon Bill oli nojaillut koko ajan.

Uskomattoman upea ja kiiltävä, suorastaan uusi valkoinen Lamborghini. Suuni loksahti totaalisen auki. Tuollaisia ei voinut vielä saada missään muualla kuin Amerikassa.
Tai no enhän minä tiennyt varmaksi, mutta veikkasin niin.

Ja niihin ei ollut kenellä tahansa varaa. Sen minä pystyin sanomaan 100% varmuudella.

”O-Onko tuo sinun autosi?”
sanat tulivat änkyttäen ulos suustani. No ei hemmetti. Oliko tämä totta? Veljelläni oli varmaan uusin malli Lamborghinista.

”On. Haluatko ajaa?”
Bill kysyi virne huulillaan. Gustavin huulilta pääsi hiljainen ”Wau..”

”No totta hemmetissä!”

Bill ojensi kätensä autoa kohti sillä lailla, että siitä vain. Hymyili minulle.
Väläytin hänelle hymyn takaisin ja kiersin auton toiselle puolen. Aukaisin oven suorastaan ihaillen ja varoen etten mitenkään.. Jättäisi sormenjälkiä. Okei joo naurettavaa.

Istahdin nahkaistuimelle ja huokaisu pääsi suustani. Suljin oven. Kokeilin kädelläni nahkapintaa istuimesta. Uskomatonta.

”Voi pirskatti...”
Bill mumahti äkisti otsa rypyssä. Sain vaivoin irroitettua katseeni auton mittareista ja katsottua häneen. Katsoin häneen kysyvänä ja vilkaisin Gustaviin, joka näytti tajunneen asian.

”Ei se haittaa, minä voin hyvin suunnata rannalle.”
Gustav sanoi samassa ja hymyili lämpimästi. Katsoin molempiin kummissani, mutta olkoot. Minun kiinnostukseni suuntautui taas autoon ja leveä hymy levisi huulilleni.

”Oikeasti? Oletko varma?”
”Olen, olen. Ei tämä haittaa. Te saatte tutustua rauhassa. Minä menen tutustumaan rantatyttöihin.”
Gustav sanoi pienesti naurahtaen, ja kuulin pienen naurahduksen Billinkin huulilta.

Minä kiinnitin turvavyöni ja käänsin avaimia virtalukossa innoissani.

Auton moottori päästi korviahuumaavan ärähdyksen ja sai minut haukkomaan henkeäni. Tuo matala moottorin ääni sai sydämeni pamppailemaan kovemmin.
”Mahtava..”

Katsahdin Billiin ja Gustaviin, ihmetellen mitä he vielä siinä seisoivat eivätkä kiivenneet kyytiin jo.
Molemmat katsoivat minua huvittuneena.

”Mitä?”
kysyin ilmeeni muuttuen hämmentyneeksi ja laskin käteni autonratista syliini.

Bill vain purskahti nauruun ja Gustav virnisti vierestä.

”Sitä vain, että näytät ihan pikkulapselta keksin kimpussa.”
Gustav tokaisi ja sai minut hämilleni muutamaksi sekunniksi.

Lopulta hymy valtasi taas kasvoni ja naurahdin myöskin.

”Minä lähden tästä nyt. Nähdään myöhemmin.”
Gustav sanoi sitten ja samassa minullakin välähti.

Autoon mahtui vain kaksi kyytiin. Bill ja minä... Gustav jäisi pois vapaasta tahdostaan.
Katsoin häneen jokseenkin suuresti kiitollisena.
Hän oli oikeasti mitä parhain ystävä.

Gustav lähti palaamaan hotellille ja Bill istuutui viereeni autoon. Hän kiinnitti turvavyönsä ja toi katseensa minuun.

”Anteeksi, en muistanut yhtään, että meitä olisi kolme.”
Bill sanoi pahoitellen. Kohautin hänelle harteitani pienesti.

”No, Gustav on onneksi hyvin ymmärtäväinen. Sitä paitsi luulen, että hänellä tulee olemaan hauskempaa rannalla kuin meidän kanssamme.”
sanoin ja virnistin pienesti, vilkaisten Billiin.

Hän hymyili pienesti.

Vein katseeni takaisin autoon ja sitten tiehen. Jalkani löysivät kaasupolkimen sekä kytkimen nopeasti.
Painoin kytkimen pohjaan, sitten hieman kaasua, tielle ohjaus ja vaihteen vaihto hetken kuluttua.
En voinut kuin hymyillä leveästi.

Tämä oli uskomatonta.

Tuuli osui mukavasti kasvoihin tuulilasista huolimatta siinä vauhdissa, mitä menimme tiellä.
Minulla ei ollut hajuakaan minne minun pitäisi mennä, mutta ei Billkään näyttänyt siitä huolehtivan enempää kuin minä. Hän vain istui kyydissä ja juttelimme kaikenlaista aina välillä.

Miamin maisematkin olivat häikäisevät. Kaupunki itsessään oli jo häikäisevä, mutta kun ajoit rannan ohitse ja näit rannan täynnä niin lumoavia naisia -sekä miehiä- …
Tunsin niin suurta kerskumisen halua, halusin näyttää kaikille, että juuri minä ajoin tälläistä autoa.
… Tosin eihän minua tunnettu täällä.

Ja tälläinen auto tuskin herättikään huomiota Miamissa. Minun kotikaupungissani, tai pikemminkin kylässäni sitä olisi katsottu suu auki. Silloin oisin voinut ajaa vielä leveämpi virne huulillani.

Auto oli kerrassaan uskomaton ajaa. Vaihteiden vaihto oli niin sujuvaa ja moottorin ääni oli edelleenkin niin ihmeellinen. Ulkonäkö oli henkeäsalpaavan komea ja mukava istua.
En osannut edes arvata hevosvoimien määrää, ja olisin niin kovasti halunnut kokeilla miten kovaa tämä peli lähtisi kulkemaan, jos polkaisisin kaasun pohjaan ja suurimman vaihteen päälle.

No, en kuitenkaan halunnut ajaa kolaria toisen auton kanssa ja tuhota Billin autoa. Päälle hankkia kummallekin mahdollisesti vakavia vammoja ja suuria sakkoja ylinopeudesta.

Bill nauroi tarinoilleni kotikylästäni, perheestäni ja lapsuudestani. Joitakin asioita hän myös ihmetteli ja kysyi uudelleen varmistaakseen, että kuuli oikein.
Hän oli hyvin hämmentynyt kuullessaan, etten minä ollut mikään uskomattoman rikas henkilö niinkuin hän. Raha puheenaiheena sai meidän välimme hiljenemään hetkeksi.

Minä tunsin pelkoa, että raha jotenkin vielä vaikeuttaisi välejämme. Billin ajatuksista en tiennyt.
En halunnut rahan rikkovan välejämme missään vaiheessa.

”Sinuun vuorosi. Haluan tietää kaiken sinusta.”
sanoin pilke silmäkulmassa, katsahdin veljeeni ja hän katsahti minuun. Hänen huulilleen nousi hymy välittömästi. Niin myös minun.

                                                                  *****

Ensimmäiseksi anteeksi aivan mielettömästi, että taas kesti osalla tulla. Minulla ei pitkään aikaan inspannut yhtään, sekä olen ollut mielettömän kiireinen, ahdistunut ja stressaantunut koulusta. On sanakokeita, testejä, kokeita, valtakunnallisia kokeita, PÄÄSYKOE... !!!
Sain vihdoin paperit sisustusalalle pääsykokeeseen, johon minun pitäisi vielä tehdä jonkin työ haastatteluun esiteltäväksi... Siihenkin kun ideaa vielä riittäisi.

Yhtään en osaa sanoa enää että kuinka nopeasti osat ilmestyvät, ennen se oli n. 2Vkoa, nyt voi mennä pidempäänkin. Toivottavasti jaksatte silti käydä sivulla katsomassa onko uutta osaa tullut, lukea sen ja kommentoidakin.

Kiitos,
Jebbe.

PS. Blogilla oli muuten 2.vuotis päivät 13.4 :)) On nyt tullut kirjoiteltua jo kaksi vuotta tänne teille luettavaa! ;)