Ihme:

Heräämisestäni ei ollut ilmennyt mitään uutta tietoa puoleen vuoteen.
Lääkärit sanoivat, että heräämiseni olisi ihme.
Perheeni olivat surun murtamia, ja lähes toivottomia.. He eivät tienneet, mitä tehdä suhteeni.
" Herrat Tom, Georg ja Gustav, sekä rouva Kaulitz. Poikanne viime aikoina kokeman tuskan takia,
hän menetti paljon verta, ja kärsi useita iskuja vartaloonsa.
Ne johtivat tajuttomuuteen, joka lopulta vei poikanne ja ystävänne Billin koomaan.
On hyvin epätodennäköistä, että hän herää enää koskaan, se olisi..ihme jos hän heräisi..
Kaikki tietänevät sen, että hän on teille hyvin rakas, ja tärkeä. Vaihtoehto voi tuntua kamalalta,
mutta se olisi herra Billin kannalta kaikkein paras. Tiedätte jo, että hän hengittää vain happilaitteiden
ansiosta. Jos ne kytkettäisiin pois päältä, ja hän pääsisi eroon kivuistaan. Hänellä ei olisi enää tuskaa,
ja hänele olisi parempi paikka Herran huostassa taivaissa." lääkäri kertoi hellästi Tomille, veljelleni,
äidilleni, ja tärkeimmille ystävilleni Georgille ja Gustaville. Vaikka Georg ja Gustav eivät olleetkaan
sukua minulle, he kuuluivat silti perheeseen. " Lupaamme miettiä vaihtoehtoanne." äitin vastasi, kun
Tom ei kyennyt sanomaan mitään. Jokainen heistä oli vuoteeni vierellä, lähellä, ja katsoivat minua.
Tikit oli poistettu käsivarsistani jo aikoja sitten ja haavat olivat umpeutuneet jättämättä arpia.
Mutta kooma piti minua tiukasti aisoissa, vaikka olin saanut menetetyn vereni takaisin, ja vartaloni
oli korjautunut iskuista. Lääkäritkään eivät osanneet selittää tarkkaan, mikä minua enää piteli koomassa,
taikka miksi en herännyt.
Hengitin vain happinaamarin ansiosta, joka oli kasvoillani.

Georg ja Gustav lähtivät äitini kanssa käymään kämpällämme syömässä, ja yrittivät saada Tomin mukaan,
mutta hän piti tiukasti päänsä, ja pysyi vuoteeni vierellä.
" Tom kulta... Älä ole liian toiveikas... Ihmeitä...."" Ihmeitä voi tapahtua! En aijo luovuttaa. En voi... Bill
ei haluaisi minun luovuttavan..." Tom keskeytti äitimme kesken hänen lauseensa, ja äitimme katsoi häntä
surullisena. " Tulisit edes hetkeksi syömään.." äiti yritti suostutella Tomia, mutta hän pudisti päätään.
" Käyn kahviosta syömistä jos tulee nälkä." Tom oli vain sanonut, ja lopulta äiti oli lähtenyt epäonnistuneena.
Minä makasin vuoteella koomassa, nukkuen hyvin syvää untani. En nähnyt unia, en painajaisia.
Pelkkää mustaa ja pimeyttä vain. Tom oli tiukasti kiinni minussa. Hän ei kyennyt laskemaan irti.
Hän ei halunnut luopua minusta. Hän vain halusi niin kovasti olla kanssani, että ei kyennyt ajattelemaan
sitä, mikä olisi minulle parhain vaihtoehto. Hän halusi viruttaa minua happilaitteissa, ja odottaa vaikka
vuosia että heräisin. Mutta en minä halunnut vain maata vuosia vuoteessa.
En tarkoita, että haluaisin kuolla, lähteä pois Tomin ja perheeni luota, en missään nimessä.
Halusin vain eroon näistä laitteista, tuntui että koko elämäni olisi sidottu vuosiksi vain niihin, niinkuin olikin.
Enhän minä eläisi enää, jos ne otettaisiin pois minulta. Sydämeni pysähtyisi, ja kuolisi ilman niitä.
Ja samoin kävisi Tomille myötäni. Tom kuolisi kanssani. Tiesin, että hän ei haluaisi minun kuolevan ensin,
halusimme kuolla yhtä aikaa. Mutta Tomin sydän kuolisi. Se pirstoutuisi tuhansiin, miljooniin palasiin,
ja aiheuttaisi Tomin murtumisen. Hän ei kestäisi elämää ilman minua, vaikka hänellä olisi tukenaan
perheemme. Hänen elämänsä olisi pelkkää pimeyttä, siinä ei olisi loistoa, valoa. Ei ilman minua, niinhän
hän oli sanonut. Hänhän sanoi, että olen hänen elämänsä valo, ja että ei ole elämää ilman valo, ilman
minua. Ymmärsin häntä.. Samoin kävisi minulle, jos Tom olisi tilassani.

Tom viipyi koko aamun luonani, joka ikisen päivän. Lopulta kutienkin, olin yksin huoneessa.
Äiti, apunaan Georg ja Gustav, sekä lääkäri, olivat pakottaneet Tomin lähtemään kotiin, edes hetkeksi.
Lääkäri oli sanonut, että Tomin täytyi levätä myös muiden tavoin, ja tulla myöhemmin uudestaan.
Tom oli ollut vastaan, ja melkein käynyt lääkärin päälle surun murtamana, mutta Georg oli estänyt häntä.
Loppujen lopuksi he olivat saaneet Tomin lähtemään kotiin.
Tom oli nukahtanut jo taksiin, ja he olivat joutuneet herättämään hänet, ja hän oli kävellyt sisälle,
ja mennyt nukkumaan huoneeseensa, sulkien oven lukkoon.
Oikeasti, hän oli itkenyt itsensä suruun. Se saattoi kuulostaa oudolta, mutta myös Tom itki, aina
kun joku hänelle läheinen oli lähtemässä pois hänen luotaan.
Tilanne oli vaikea kannaltani. Pieni osa minusta, ei jaksanut tätä elämää enää. Se pelkäsi elämää.
Se pelkäsi, että sitä satutettaisiin taas, että se hakattaisiin ja murskattaisiin palasiksi, että
sen elämä pilattaisiin taas. Mutta sitten suuri osa, paljon suurempi osa, halusi palata elämään.
Se halusi elää, nauttia viileästä syksyn tuulesta, nähdä syksyn kauniit värit, kävellä sateessa, ja kastua.
Se halusi nähdä talven ensilumen putoilevan taivaalta maahan, peittäen sen hohtavalla, kauniilla loistollaan.
Se halusi kuulla puron solinan keväällä, kun lumi alkaisi sulaa, ja purot virtaisivat. Se halusi astella
vesilätäköihin, tuntea veden tunkeutuvan kengän läpi, ja kastella sukka.
Se halusi nauttia kesän lämmöstä. Juosta rannalla, uida täydestä sielustaan. Se halusi uida Tomin kanssa.
Se halusi juosta rannan läpi Tomin kanssa. Se halusi kastella kengät yhdessä Tomin kanssa lätäköissä.
Se halusi nähdä lumen sulavan, ja puron virtaavan Tomin kanssa. Se halusi nähdä ensilumen Tomin rinnalla,
se halusi kastua sateessa kävelyllään Tomin kanssa, se halusi nähdä syksyn väriloiston Tomin kanssa,
se halusi tuntea syksyn tuulen Tomin kanssa.
Se halusi nähdä Tomin ihanan suloiset virneet, hänen hymynsä, hänen ihanan naurunsa..
Mutta ennen kaikkea.. Se halusi nähdä Tomin vielä. Se halusi nähdä hänet, elää elämänsä loppuun Tomin
kanssa.

Iltapäivällä, Tom oli palannut luokseni. Hän istui ikkunalla, katsellen ulos hiljaa, kyynel silmäkulmassa.
Hän vain istui ja istui, läpi tuntien. Tom ajatteli itsemurhaa.. Jos hän sammuttaisi Billin hengityslaitteet,
ja sen jälkeen hyppäisi sairaalan katolta alas? Ajatus vaikutti hyvältä.
Hän ei halunnut minun kärsivän, elävän elämääni happilaitteissa. Mutta hän ei halunnut elää sitä myöskään
ilman minua.
Tom tuli istumaan vuoteeni reunalle, ja silitti poskeani. Hän oli surullisen näköinen. Huulet eivät hymyilleet,
niinkuin normaalisti. Silmissä ei ollut elämän iloa, ei intoa jatkaa eteenpäin, ei pilkettä silmäkulmassa.
Tom sipaisi hiuksiani korvani taakse, ja kosketti kulmakoruani. Pieni, hyvin heikko, heiveröinen hymy
häivähti hänen kasvoillaan, kun hän muisteli hetkeä, jollooin olin ottanut kulmakoruni.
Olimme yhdessä Tomin kanssa kävelleet lävistysliikkeeseen, ja kuinka kerroimme yhdessä minne lävistyksen
halusin. Olin istunut tuoliin, ja Tom oli istunut viereeni. Hän oli pitänyt koko ajan kädestäni kiinni,
ja olin katsonut häntä silmiin, ja hän minua, kun lävistys ilmestyi kulmaani.
Pidin siitä heti ensinäkemällä, ja sitten oli Tomin vuoro. Hänen vuoronsa oli ottaa huulikoru.
Vaihdoimme paikkoja, ja puristin Tomin kättä lempeästi kun huulikoru laitettiin hänen alahuuleensa,
vasempaan reunaan.
Lähdimme lopulta liikkeestä, ja olimme yhtä hymyä. Äitimme ei kuultuaan pitänyt asiasta hirveästi,
mutta ei hän suuttunutkaan meille, pahasti.

Ilta tuli, ja perheeni oli taas paikalla, huoneessani. He olivat päätyneet vaihtoehtoon..... että minut
päästettäisiin taivaaseen.. Tom oli hengityslaitteeni kohdalla, ja lääkäri hänen vieressään.
Äitini itki, ja Gustav ja Georg lohduttivat häntä vuoteeni päädyn luona.
Lääkäri kertoi Tomille parhaillaan, kuinka laite sammutettaisiin. Tom oli sanonut, että halusi tehdä sen..
Hän halusi kytkeä laitteet pois päältä, mutta hänellä oli suunnitelmissa tappaa itsensä sen jälkeen
hyppäämällä katolta alas.
Tom nyökkäsi heikosti lääkärille, kun lääkäri lopetti puheensa. Lääkäri lähti hetkeksi huoneesta, ja Tom
huokaisi raskaasti. Hän känätyi puoleeni. " Hyvästi, Bill.. Hyvästi pikkuveli... Rakastan sinua, ikuisesti..
Olit elämäni valo.." hän sanoi minulle äni väristen, ja painoi viimeisen suudelmansa huulilleni.
Se suudelma oli hyvin arka, mutta kuitenkin niin täynnä rakkautta, surua, lempeyttä..
Tom irtautui ja suoristautui. Hän kosketti vielä poskeani, ja vilkaisi perheeseemme.
Kaikki olivat hyvin surullisia, kukaan ei halunnut minun lähtevän pois. Äitimme ei kestänyt enää,
hän juoksi pois huoneesta. Tom vilkaisi hänen peräänsä, mutta ei lähtenyt. Georg lähti.. Gustav katsoi
Tomia hiljaa surullisena, lähtien lopulta Georgin ja äitimme perään.. Tom ihmetteli, eikö kukaan muu
halunnut olla vielä viimeisiä hetkiä minun kanssani..
Tom kääntyi happilaitteen puoleen, ja nosti kätensä sen päälle.. Sitten se tapahtui -
Silmäni rävähtivät täysin auki, ja rintakehäni kohoili kiivaasti. Katsoin eteeni, ja sitten sivuille.
Huomasin Tomin. Hän oli suurimmaksi osaksi selin minuun, mutta näin osan hänen kasvoistaan.
Hänen poskellaan oli kyyneliä. Katseeni nousi laitteeseen, ja Tomin käsiin.
- Ei! Tom älä...- ajattelin, ja yritin nostaa kättäni, mutta olin liian heikko..
- Eiiii! Tooooommmm!- huusin mielessäni, ja puristin silmäni tiukasti kiinni.
Aukaisin ne ja siirsin kaiken voimani käteeni. Sain sen kohotettua, ja tarrasin Tomin käsivarteen.
Puristin Tomin käsivartta, ja katsoin häntä silmät täysin auki.Kuulin napsahduksen ja otteeni alkoi
irrota Tomin käsivarresta.  Tom käänsi kasvonsa nopeasti käsivarteensa, ja sitten minuun.
Hänen silmänsä laajenivat ja hän tarttui käteeni, kun se putosi hänen käsivarreltansa.. Silmäni
sulkeutuivat, ja olin ihan veltto.. Hän laittoi nopeasti hengityslaitteen takaisin päälle,
ja happi alkoi kulkea taas keuhkoihini, mutta minun suhteeni... Se saattoi olla jo liian myöhäistä...