#13. Korvike

-BillPoV-

Kristie istahti keskelle sänkyäni ja risti jalkansa. Hän piti katseensa koirassa, kuin vältellen katsettani.

Huokaisin ja pyöräytin silmiäni. Suljin oven perässäni ja astelin sitten itsekin istumaan vuoteelleni. Kristie ei vieläkään katsonut minuun. Pelkäsikö hän niin paljon sitä, että alkaisin paasaamaan siitä ettei hän kertonut minulle heti totuutta? Vai mistä tämä johtui?

” Hei..”
Kohotin sormellani hellästi Kristien leukaa, saaden siten hänet katsomaan minua. Loin kasvoilleni pienen hymyn, johon tyttö vastasi hetken kuluttua. Oli mukavaa nähdä hänen taas hymyilevän, juuri minulle.
Laskin käteni sitten tytön leuan alta, mutta yllätyin kun Kristie tarttui siihen ja katsoi minuun, silmissään jotenkin surullinen katse, huulilla lohduton hymy.
” Mitä nyt..?”
kysyin hiljaa, melkein kuiskaten. En tiennyt miksi minä kuiskailin.
” Bill.. Minä.. Minun pitää kertoa jotain..”
tyttö kuiskasi takaisin, hänen äänensä murtui ja Kristie laski kädestäni irti. Hän nousi sängyltäni ja käveli ensin ikkunalle kääntäen minulle selkänsä. Katsoin miten hän kierteli huoneessa hitain askelin, kunnes kuuloni terästyi kuullessani nyyhkäisyn.
.. Itkikö hän..? Mitä tämä oli, miksi hän oli surullinen?
” Kertoa mitä?”
uskaltauduin kysymään ja nousin seisomaan sänkyni vierelle, puristaen käteni kevyesti nyrkkiin.

Ei, tämä ei ollut sitä mitä halusin. Ei sitä että kuulisin Kristien suusta kolme tiettyä, pientä sanaa. Tyttö seisoi tällä hetkellä oveni vieressä ja hetken aikaa pelkäsin, että hän vain lähtisi, jättäisi kertomatta. Mutta hän katseli valokuvaa mikä oli oveen kiinnitetty.
Hätkähdin ja astuin muutamalla nopealla askeleella sinne.
Repäisin kuvan irti, rypistin sen nyrkkiini ja heitin roskakoriin. Ei enää näitä kuvia. Niitä ei tarvittu enää. Kuvia minusta ja Melrosesta.
Käännyin Kristien puoleen, tartuin hellästi häntä olkapäistä ja käänsin hänet itseäni päin. Tutkailin hänen kyyneleiden täyttämiä silmiään hiljaisena, mutta en saanut niistä selville mitä hän halusi kertoa minulle.
Tyttö hautasi kasvonsa käsiinsä ja puraisin huuleeni.
En mahtanut enää itselleni mitään vaan vedin tytön syleilyyni. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin hänet rintaani vasten.
En sanonut enää mitään, olin vain hiljaa ja antaisin tytön kertoa sitten kun siltä tuntui.
Tunsin miten Kristie puristi paitani rinnusta käsiinsä, haki minusta lohtua.
Se sai kieltämättä sydämeni pamppailemaan entistä kiihkeämmin, kun sain tuntea Kristien tässä lähelläni, käsivarsieni suojassa. En halunnut antaa häntä kenellekään muulle, olin niin itsekäs. En antaisi häntä kenenkään muun suojaan, kenenkään muun käsivarsille.
Halusin hänen olevan minun, vain minun omani.
Edes Gustav ei voisi häntä saada.

En tiedä kuinka pitkään me siinä olimme, enkä välittänytkään. Koko sen ajan kun pidin häntä sylissäni, Kristie vain itki ja itki, ja minä tiukensin otettani, nojasin poskeni hänen päälaelleen.
Mutta kun se alkoi olla lopullaan Kristie toi kätensä selkääni ja halasi minua tiukasti. Pienoinen huokaisu karkasi huuliltani.
Kristie kohotti sitten päänsä samalla otettaan hellittäen, nostaen katseensa silmiini. Tytön silmät punoittivat ja hän katsoi minuun yhä surullisin silmin. Se masenti minua sillä en halunnut nähdä häntä tuollaisena, surullisena. Halusin hänen iloitsevan, olevan onnellinen.
Tyttö vain katsoi minuun, en tiennyt keräsikö hän sisällään rohkeutta, mutta minä kohotin käteni hänen kasvoille, lukitsin hänen sievät kasvonsa otteeseeni.
Katsoin hetken hänen silmiinsä, josko tämä olisi okei. Toin kasvoni lähemmäksi, halusin niin epätoivoisesti edes hipaista noita huulia.

Mutta en saanut sitä mahdollisuutta kun Kristie laski kasvonsa. Hän karkasi -
karkasi pois sylistäni. Tyttö käveli ikkunalle ja siinä vaiheessa totuus iski kasvoihini. Ei hän halunnut minua. Hän rakasti jotakuta toista, ei minua.
” Kristie..”
mumahdin hiljaa ja astuin muutaman askeleen lähemmäksi. En uskaltanut lähestyä häntä enää oikein.
” Bill, kun... Minä.. Olen halunnut niin pitkään. Niin pitkään olla kanssasi.”
Kristie sanoi, hän sai ääneensa varmuutta, rohkeutta. Se lamaannutti minut paikalleni ja tyttö kääntyi katsomaan minua.
” Mutta.. Et ollut saavutettavissani. Olit Melrosen.”
tyttö jatkoi, hiljempaa ja vei katseensa pois kun hän mainitsi silloisen tyttöystäväni. Vaikenin täydellisesti ja katsoin häneen, hyvä kun pystyin edes nielaisemaan.
” Ja nyt sitten kun vihdoin.. Vihdoin olisit vapaa.. Minä en jaksa enää.. On tapahtunut liikaa.. Tämä välikohtaus Melrosen kanssa.. Gustav...”
Kristie jatkoi yhä, katsoen jonnekin sivulle ja yritti taas pidätellä kyyneliään.
Mutta minä riensin hänen luokseen, käänsin hänen kasvonsa minua päin.
” Älä sano noin..”
kuiskasin, vaadin oikeastaan. Hän ei voisi nyt antaa periksi..! En halunnut tätä. Halusin hänen vain kertovan että halusi olla kanssani, jakaa hetkensä kanssani.
” Kristie, minä en halua mitään muuta. Olen ollut kuin sokea, nähnyt vain ja ainoastaan Melrosen vaikka koko elämäni ajan minulla on ollut lähelläni jotain kauniimpaa, parempaa kuin hän. ”
” Jotain mitä olen tajunnut rakastavani. ”
Pidin kiinni Kristien ranteesta, en päästäisi häntä enää pakenemaan. En voisi päästää häntä vain näin käsistäni, en kun tiesin mikä hän oli minulle. Että hän oli elämäni tärkein henkilö, että hän oli aina ollut iloisena vierelläni.
Tytön huulet raottuivat ja silmiin nousi äimistynyt katse. Hän tajusi hetki hetkeltä enemmän sanoista, yritti vastata jotain mutta hän ei saanut sanoja suustaan.
Uskaltauduin hymyilemään, mutta vain pienesti.

Kristien kädet nousivat pehmeinä rinnalleni ja laskin itse hänestä irti, kun hän sitten nousi varpailleen, kurottaen huuliini. Hänen lämmin hengityksensä helähti kasvoilleni.
” Tämä ei ole oikein... ”
Kristie kuiskasi vasten huuliani, saaden minut hämilleen ja olin aikeissa painaa huuleni hänen huulilleen nyt kun minulla oli mahdollisuus, mutta hän kerkesi vetäytymään pois läheltäni. Tyttö työntyi ohitseni, mutta en päästänyt häntä enää.
Vein käteni hänen vyötärönsä ympäri ennenkuin hän kerkesi menemään täysin ohitse.
Painoin hänet seinää vasten, nojasin käsilläni molemmin puolin häntä seinään.
” Miksi..? Miksi et anna meille mahdollisuutta..? ”
kysyin epätoivoisena.
” Bill..”
Kristie katsoi silmiini huultaan purren. Vastasin hänen katseeseensa palavasti.
” En halua olla mikään korvike. Sinä erosit vastata Melrosesta. En halua sen alkavan näin.”
tyttö vastasi ääni vahvana. Katsoin häneen vaienneena. Ei. Ei hän olisi korvike. Hän olisi se oikea minulle, tiesin sen. Miksei hän voinut ymmärtää sitä?
” Bill, anna minun mennä. Minua väsyttää..”
Kristie kuiskasi anovana. En pystynyt vastaamaan hänelle mitään, olin liian järkyttynyt.
Annoin käsieni pudota vierelleni, nojauduin pois hänestä päin.
Tyttö työntyi ohitse, tällä kertaa päästen.
Annoin hänen mennä.

http://www.youtube.com/watch?v=mt8jifKlbTc ( Ron Pope – Drop in the Ocean )

XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

Kuunnelkaa tuo kappale loppuun, se sopii siihen mainiosti. Tuo kappale auttoi kirjoittamaan tämän osan, antoi inspiraatiota. En kerinnytkään kirjoittamaan tätä ollenkaan nyt syyslomalla, tuli niin paljon reissattua ympäri kylää että sainkin sen vasta tänään, näin myöhään iloimme. Mutta tässä kuitenkin on tämä osa, toivottavasti jaksatte yhä lukea!

SY, Jebbe.

Ps. Pitäkää peukkuja huomiseen tämän syksyn ensimmäiseen saksankokeeseen!