Nimi: I want a future with you
Kirjoittaja: Jebbe.
Oikoluku: Jebbe.
Paritus: Bill Kaulitz ja Kristen Torres
Luokitus: K-11
Laji: Romantiikka, mustasukkaisuus
Varoitukset: -
A/N: Okei, tällä kertaa laitoin tähän alkuun tälläisenkin jutun, joka kertoo muutamia juttuja novellista. Niin ja sitten, tästä novellista kuten aikaisemmistakaan en omista Tokio Hotelin jäseniä vaikka kuinka haluisin, en ole heitä keksinyt vaan he ovat aitoja. Ainoa minkä olen omasta päästäni keksinyt ja tehnyt on Kristen sekä muut sivuhenkilöt.

ALOITUS:

” En silloin tiennyt, että hänestä todellakin tulisi elämäni tärkein henkilö. En osannut kuvitellakaan, että jonain päivänä hän olisi vain minun. Hartain toiveeni kävi viimein toteen ja hän tuli luokseni, vetäen minut käsivarsiensa tiukkaan suojaan, ja sanoi haluavansa vain minut. En osannut sillä hetkellä kuvitella mitään muuta parempaa, kuin vain olla siinä hänen sylissään ja tietää ettei ole yksin.”

#1. Mustia jätepusseja ja stressiä

-KristenPov-

Jaa... Onpas näkymät taas aivan mahtavat.
Koko huone on törkyinen ja sotkuinen, mistään ei löydä enää mitään. Jos omistaisin norsun niin sekin häviäisi tämän sotkun joukkoon!

” Äiti, missä meillä onkaan jätepusseja? Niitä isoja ja mustia?” huusin rymistellessäni portaita alas, ja huokaisin rasittuneena tullessani keittiöön. Äitini Chloe oli parhaillaan ruoan teossa, ja keittiössä leijaili ihana aromi.

Rakastin kotiani, vaikka se sitten joskus osasikin olla sotkuisa – minun huoneeni osalta, mutta silti talomme oli ihanan valoisa ja pirteä olemukseltaan, eikä mistään löytynyt hitustakaan pölyä tai likaa.

Kurkistin uuniin ja huomasin lasagnen siellä muhimassa.
” Ne on siellä alakaapissa, mihin sinä niitä?”
” Ööh, päätin siivota huoneeni vihdoinkin.” vastasin nolostuneena tutkaillessani alakaappeja, kunnes silmiini pisti musta rulla punaisessa pienessä sankossa muiden rullien seassa. ” Hienoa, Kristen.”

Äitini oli selvästi ylpeä päätöksestäni, siitä äänensävystä ei voinut erehtyä. Läimäytin kaapin oven kiinni ja katosin nopeasti takaisin yläkertaan, huoneeseeni. En millään halunnut jäädä kuuntelemaan, miten äitini kohta keksisi, että voisin samalla siivota vaikka kylpyhuonetta.

Katsoin tyrmistyneenä huonettani oveltani, ja todellakin, koko paikka varmaan kuhisi pölystä. Potkaisin oven kiinni takanani ja tartuin toimeen. Nappasin ensimmäiset paperit lattialta ja työnsin ne pussiin, jäämättä lukemaan mitä olin kirjoittanut niihin.
Muistin ne kyllä, jokaisen sanan, kaiken mitä olin jutellut hänen kanssaan. Kaikki ne harvinaiset hetket, kun olin päässyt juttelemaan oikeasti kasvotusten hänen kanssaan.
Puistelin päätäni ja ruttasin lappuja pussiin, sipsutellen niiden perässä ympäri huonettani, joka oli juuri sopivan kokoinen, ei liian pieni, eikä liian isokaan.

Rakastin sisustamista, ja se näkyi varmasti huoneestani. Huoneen pääväreinä käytin kesän vihreitä sävyjä ja tummanruskeaa sekä valkoista. Rakastin huonettani, silloin kun se oli siisti... Nyt se ei ollut siisti. Ei lähelläkään sitä, ennenkuin keräisin paperit lattialta ja imuroisin pölyt sängyn alta.
Nostin varovasti katseeni lattiasta ikkunaan, ja katsoin ikkunan läpi viereiseen taloon, naapuriimme, oman ikkunani vastapäätä olevasta ikkunasta sisään.

Kyllä, hän oli siellä, mutta niin oli myös eräs toinen. Ylimääräinen henkilö siinä huoneessa oli hänen tyttöystävänsä, Melrose. Hän on kauhea, ilkeä ja seläntakana puhuja, enkä tajua mitä pojat näkevät hänessä. Kyllä, hän on blondi ja urheilullinen, sen lisäksi hän on vielä pitkä ja omistaa mallinvartalon, mutta onko se niin ihmeellistä? Kaikki koulun pojat roikkuvat hänessä, vaikka hän onkin varattu. Ärsyttävää kyllä, että Melrose on kiinnostunut vain yhdestä pojasta.. Samasta pojasta kuin minäkin.

- Ja tämä poika on Bill Kaulitz, minun naapurini.

Bill on koulun mahtavin tyyppi.
Hän ei ole suosituimmasta päästä, mutta silti, joka kolmas käytävällä vastaan tuleva moikkaa hänelle. Bill on... upea... ja täydellinen... ja salaperäinen... ja ennen kaikkea, minun naapurini.

Totta kai hänen kaksoisveljensä Tomkin on huippu tyyppi, ja hänen kanssaan olen jutellut useammin kuin Billin, mutta se nyt johtuu vain siitä, että Melrose ei millään voi olla hetkeäkään erossa Billistä. Tomin kanssa on ihana puhua hänestä, kun Tomkaan ei pidä Melrosesta sitten tippaakaan. Bill tietää varsin hyvin Tomin mielipiteen tytöstä, ja onhan se aika yllättävää ettei Tomkin roiku Melrosessa. Sanoisiko nyt vain kuitenkin, että on kaksi pääsyytä siihen; veljen tyttökaveriin ei kosketa, ja Tom tietää tarkalleen millainen Melrose on silloin kun Bill ei ole lähellä.

Katsoin törkeästi ilahtuneena Billin huoneeseen, häneen ja Melroseen. Pieni ilkikurinen hymy häivehti huulillani, kun näin Melrosen vauhkoavan jostain, ja Billkin oli menettämässä hermojaan. Riita, ilmiselvä riita, ja minä olin vahingoniloinen.

Hypähdin iloissani pari kertaa, ja nakkasin samalla papereita pussiin, pyörähdin ja istahdin sänkyni päätyyn. Katselin pikku hiljaa siistimmäksi muodostuvaa huonettani. Naurahdin itsekseni paperimäärälle. Kaikki vain lehtiöstäni, johon kirjoitin muutaman hupsun sanasen, näytin sen ikkunasta ja sitten revin irti, kirjoittaen seuraavaa.
Se oli meidän tapamme keskustella Billin kanssa.
Olin innoissani omasta pienestä keksinnöstämme jutella keskenämme, kun koulussa emme kerinneet.
- Miksikö emme vain kävelisi toistemme ovelle juttelemaan kasvotusten?

Ensinnäkin minä en kehtaisi kävellä hänen ovellensa, eikä hänkään ollut koskaan ehdottanut sitä. Toiseksi, Melrose kuulisi siitä varmana jotakin kautta ja se tietäisi minun hakkaamistani sekä riitaa Billin kanssa. Minullehan riidasta olisi hyötyä ja kai osin siitä hakkaamisen uhriksi joutumisesta, kun Bill tulisi urhoollisesti puolustamaan minua ja sanomaan että olimme vain kavereita. Niin... Kavereita... Eikä se muuksi muuttuisi.
Melrose leppyisi, mutta minä olisin silti mustelmilla. Ja kun satun vielä olemaan niin arka kipua kohtaan. Pelkään pientäkin määrää kipua aivan suunnattomasti.

Vilkaisin ikkunaan, kun huomasin liikettä Billin huoneessa. Melrose oli kadonnut ja hymy nyki suupielessäni.
Huomasin pojan istuneen sängyllensä ja kirjoittavan jotain sylissään. Etsin katseellani lehtiötä, mutta en nähnyt sitä missään. Katsahdin Billin huoneeseen ja näin hänen nostavan lapun esille.
”Mitä teet?”
Yritin viestiä hänelle, että odottaisi pienen hetken ja kumarruin sängyn reunan ylitse katsomaan sen alle. Hihkaisin kun lehtiö löytyi sieltä ja nappasin pöydältä mustan tussini.
Revin viimeisimmän viestin pois ja aloin raapustaa uutta.
”Siivoan huonetta – varsin epäonnistuneesti”
Nostin sen näytille ja loin päälle vielä stressaantuneen ilmeen, jolle näin hänen hymyilevän pienesti. Hänen hymynsä oli ihanin, mitä olin koskaan nähnyt, ja se sai hymyn tarttumaan omiin huuliinikin. Revin lappusen irti sillä välin kun Bill kirjoitti uutta.
”Siltä se näyttääkin”
Bill virnisti perään, ja minä näytin hänelle kieltäni, mutta naurahdin perään. En mahtanut sille mitään, en voinut suuttua hänelle. En ollut eläissäni suuttunut. En edes murjottanut – jos leikkimistä ei lasketa.
” Onko kaikki hyvin...?”
Uskaltauduin kysymään, enkä mahtanut sille mitään, että kasvoilleni nousi huolestunut ilme, liiankin huolestunut. Miksi peittelisin sitä, kai kaveristaan saa huolehtia? Siltikin minulla oli hankaluuksia peittää samanaikainen iloni riidasta.
Billin ilme ei värähtänytkään, ja hän kumartui vihkonsa puoleen kirjoittamaan.
” On, pientä erimielisyyttä vain. Kiitos silti kun kysyit”
Henkäisin hiljaa itsekseni Billin suunnatessa lempeän hymyn minulle, ja nyökäytin vain päätäni pienesti. Käänsin katseeni hetkeksi lehtiööni, ja mietin mitä raapustaisin seuraavaksi hänelle. En halunnut lopettaa tätä keskustelua vielä.
Katsahdin Billiin, ja näin uuden viestin.
”Pitää mennä syömään, nähdään”
Loin kasvoilleni murjottavan katseen ja näin hänen naurahtavan huoneessansa. Katsoin kun Bill laski tussin ja lehtiön sängyllensä, ja poistui sitten huoneestansa.

Huokaisin turhaantuneena ja käännyin katsomaan sänkyni päässä olevaa lappukasaa. Siirtelin niitä vaitonaisena, tietäen mitä etsin.
Tärkein lappu pilkisti esiin, ja sysäsin muut sen päältä syrjään. Katsoin siihen huultani purren, ja vilkaisin Billin huoneeseen toiveikkaana, että hän olisi palannut.
Ei ollut. Eikä minulla olisi ollut rohkeutta näyttääkään viestiäni hänelle.
Puistelin päätäni ja piilotin sen takaisin. Heittäydyin selälleni vuoteelleni, pian kääntyen kyljelleni. Katsoin haikeasti Billin huoneeseen, ja päässäni kummitteli vain ne pari sanaa, jotka niin halusin sanoa hänelle.
Mutta siihen ei kuitenkaan tulisi mahdollisuutta, ei niin pitkään, kuin hän oli Melrosen kanssa. Käänsin kasvoni peittoon päin sulkien silmäni, ja huokaisin raskaasti. Halusin vain nyt levätä hetken, vaipua uneen edes muutamaksi minuutiksi, ja unohtaa heidän suhteensa.













”Rakastan sinua”

XXXXXXXXXXXXXXXX

Tässä oli ensimmäinen osa, toivottavasti tykkäsitte! Hirveästi ei nyt vielä paljastunut päähenkilöstämme, mutta seuraavassa osassa saatte tietää hänestä enemmän.
Toivottavasti tämä oli kommentin ja jatkamisen arvoinen! ^_^

SY, Jebbe.