Onni:

Kyyneleet  vierähtivät poskilleni, ja tippuivat lattialle, kuivuneeseen, tahmeaan vereeni. Värähtelin kivusta,
ja minua huimasi. Pidin silmiäni kiinni, en jaksanut aukaista niitä. Lopulta vaivuin uneen.

En tiedä, milloin tarkalleen isäni aikoo tappaa minut tänään, mutta tiedän, että hän aikoo tehdä siitä
kivuliasta minulle. Aukaisin silmäni ja kohotin kasvoni maasta. Katselin ympärilleni, oli vielä hämärää.
Maiskautin kuivaa suutani, ja katselin lattiaa. Tahmea veri lattialla sai minut voimaan pahoin.
Nostin katseeni pois, ja etsin isääni katseellani. En nähnyt häntä, enkä kuullut.
Huokaisin raskaasti, ja se sattui. Käsivarsiini koski, ja vilkaisin niitä. Molemmat hihat olivat repeytyneet,
ja veri oli tahrannut ne. Ihoni oli repaleinen viillon ympäriltä, ja näin lihaksia kädestäni.
Värähdin ja katsahdin ympärilleni. Katseeni siirtyi nopeasti ovella sen auetessa, ja isäni astui sisälle.
Katsoin häntä kun hän käveli luokseni virnuillen nahkatakissaan. Ruskea ylikasvanut hiuspehko
peitti hänen kasvojaan, mutta pystyin erottamaan hänen vihreät silmänsä, jotka olivat ilkeän näköiset.
Nielaisin hiljaa hänen kohottaessa puukon esille, jonka tunnen jo varsin hyvin.
" Älä pelkää. En tapa sinua - kuin vasta illalla." hän sanoi virnistäen huomatessaan pelkoni silmistäni,
ja häipyi sitten keittiöön syömään. Hänen lämmittäessä hampurilaista tunsin nälän kouraisevan mahassani.
En ollut syönyt moniin päiviin, ja juomista olin saanut vain vähän.

Toisaalla, Tom etsi minua kiireisesti poliisien kanssa. He olivat lähteneet helikoptereilla, ja lentelivät
yläpuolella ilmassa katsellen maahan sieltä. Saattoivathan he löytää peltojen laidoilta useita vanhoja
hirsimökkejä, mutta eivät he tienneet mikä oli oikea.
Leipzigissä, täällä, kun on monia hylättyjä hirsimökkejä peltojen reunalla, metsän laidassa. Ne ovat
vanhoilta ajoilta, ja usein havaitsemattomissa. Ne olivat varsin hyviä paikkoja piilotellakseen jotain,
sillä useinmiten poliisit eivät tajunneet etsiä niistä.
Mutta nyt tiesivät, sillä Tom tiesi minun olevan yhdessä niistä. Toivoin vain, että hän löytäisi minut ajoissa.

Päivä kului, ja olin joutunut vain istumaan tuolissa sidottuna, verilätäkkö alapuolellani.
Olin joutunut kuuntelemaan vain isäni naurua itsekseen, ja katsomaan kun hän kiillotteli puukkoaan.
Iltä hämärtyi, enkä uskonut enää mihinkään. En uskonut Jumalaan, en uskonut toivoon, en siihen, että
totuus tulisi aina selville, en siihen, että Tom enää löytäisi minua.
" Hyvästi Tom.." sanoin hiljaa, ja kyynel vierähti poskelleni.
Tunsin varjon laskeutuvan ylleni, ja aukaisin silmäni. Katsoin isääni, joka oli tuonut kasvonsa ihan lähelle
omia kasvojani. Nielaisin itsekseni hiljaa ja katsoin häntä, pakostakin. Virnistys levisi hänen kasvoillensa.
" Itkettääkö?" hän kysyi ivallisesti, ja nauroi.
Mutta se nauru loppui lyhyeen kuullessamme helikopterin äänen. Silmäni laajenivat ja aukoilin suutani hiljaa.
" To...Tom!" sanoin hiljaa, mutta se koski liikaa, ja inahdin. Isäni juoksi keittiöön. En nähnyt häntä, mutta
tiesin hänen tarkkailevan laudoilla peitettyjen ikkunan raosta. Laskin kasvoni maahan, ja suljin silmäni.
Tiesin nyt, että minut pelastettaisiin. Kuulin isäni kiroilevan keittiössä, ja kaivelevan laatikoita.
Ovi potkaistiin auki, kun Tom asteli sisään. Tom juoksi luokseni, ja nostin kasvoni väsyneesti ylös, ja raotin
silmiäni. " Bill!" Tom sanoi hiljaa, hänen äänestään huokui lempeys, lämpö, huoli, onni. Hän kosketti poskeani,
ja katsoin häntä silmiin hiljaa. Tom irroitti köydet ympäriltäni. Äkisti Tom halasi minua tiukasti, ja parkaisin kivusta.
Tom irtaantui hätkähtäen, ja painoin kasvoni maahan, yrittäen kestää kipua. " nhg..." inahdin ja lopulta
katsoin taas Tomia. Hän katsoin maahan hiljaisena.. Katsoin häntä, ja kuulin poliisien piirittävän taloa.
Katseeni nousi ylemmäs, huomatessani isämme Tomin takana. Silmäni laajenivat hänen kohottaessa
puukkonsa ilmaan. " Va....Varo.." sanoin käheästi, ja Tom kohotti katseensa minuun kysyvästi.
Nieleskin nopeasti. " Var... VARO!" huusin välittämättä kivusta, joka pisti ympäri ruumistani,
ja työnsin Tomin jaloillani pois edestä sivulle. Suljin silmäni tiukasti,
kun isäni ei osunutkaan Tomiin - eikä minuunkaan. Raotin silmiäni, ja näin puukon juuri polvieni välissä.
Syvä huokaus pääsi suustani, mutta se teki kipeää, ja päätäni huimasi.
Tom oli noussut ylös ja hän tarttui isäämme takaapäin kaulasta kuristusotteella.
Pidin silmiäni kiinni, ja pidin tuolista hennosti kiinni, en kärsinyt pitää tiukasti. Kuulin poliisien
ryntäävän sisään, myös pari hoitajaa mukanaan. " herra Tom! Laskekaa isänne irti, me hoidamme hänet."
 poliisit sanoivat, ja aukaisin silmäni.
Tom ei hellittänyt. " Tom.. Päästä...hänet..." sanoin hiljaa, mutta Tom ei kuullut.
Hänen päähänsä ei mahtunut muuta ajatusta, kuin tappaa isämme, minun kärsimykseni takia.
Nousin horjahdellen ylös ja hoitajat rynnivät luokseni. Lopulta silmissäni alkoi sumentua, ja kaaduin tajuttomana
maahan.
Hoitajat kävivät puoleeni, ja Tom huomasi minut maassa, jolloin hänen otteensa kirposi ja hän juoksi luokseni.
Isämme huohotti maassa hengästyneenä ja poliisit ottivat hänet hoiviinsa.
" Hän on menettänyt paljon verta. Hänet on toimitettava heti sairaalaan!" yksi hoitajista huusi poliisille, ja
Tom nosti minut syliinsä, käsivarsilleen, ja kantoi helikopteriin. Pari poliisia ilmoitti helikopterista sijainnin
poliisilaitokselle, josta lähti auto tulemaan paikalle.
Helikopteri lähti viemään minua sairaalalle, ja hoitajat tekivät sillä välin kaikkensa.

Minut kuljetettiin sairaalalle, ja Tom laski minut vuoteelle, jossa minut kärrättiin vapaaseen huoneeseen,
ja lääkärit kävivät kimppuuni. He tarkistivat veriryhmäni, ja hoitaja lähti hakemaan verta.
He laittoivat minut tiputukseen, ja käsivarsistani puhdistettiin haavat, ja lihakset sidottiin yhteen langalla,
ja lopuksi laitettiin tikit.
Olin tajuton, ja Tomia ei päästetty vielä luokseni, sillä lääkärit sanoivat, että kun herään,
minun täytyy levätä. Tiputuksen lisäksi minulle annettiin särkylääkettä kipua vastaan.
Kuitenkaan.. Kaikki ei mennyt niinkuin lääkärit odottivat..
Verenhukka, kivut, nesteen- ja ruuanpuute...... Ne vetivät minut syvään uneen... - koomaan..
Kooma piti minua tiukasti aisoissa. En liikkunut, ja minulle jouduttiin lopulta laittamaan happinaamari
auttamaan minua hengittämään, pitämään minut elossa.
Parin päivän päästä, minulle ei annettu enää lisää verta, enkä ollut kauaa enää sen jälkeen
tiputuksessakaan enää.
Tom sai käydä luonani, ja Georgkin ja Gustavkin kävivät, ja äitini. Isäni sai syytteen murhan yrityksestä,
kidnappauksesta ja pahoinpitelystä. Hän joutui vankilaan useammaksi vuodeksi siitä, mutta selvisi vielä,
että hän oli murhannut ainoat ystävänsäkkin, ja virui sen takia melkein loppu ikänsä vankilassa.
Tom ei luovuttanut kanssani, vaikka lääkärit ennustivat huonoa.. Kukaan, ei luopunut toivosta..